Rautakanki ja kuinka viimein kävi : tosikertomus

by Charles B. Tayler

Eräänä kylmänä talvipäivänä, jolloin maa oli vahvassa lumessa, istui Maria katsellen lapsiansa, jotka ryömivät lähellä vähäistä takkavalkeaa; se oli aivan sammumaisillaan, ja he ojensivat pienet kätensä sitä kohden lämmitelläksensä. Mutta samassa värisivät he kylmästä; kurja valkea vaikutti vaan sen, että he melkein vielä enemmän tunsivat käsiensä kylmyyden. Äidillä ei ollut paljon puita, mutta hän kokosi niitä ja pani ne hiilille, istui sitte pienelle rahille valkean viereen, otti pienimmän poikansa polvelleen ja puristi häntä hyväellen itseänsä vastaan, sanoen: "Nyt me saamme pian oivallisen valkean, ja pieni Villeni tulee pian lämpimäksi ja hyväksi. Tule tänne, Juhani", sanoi hän, ojentaen kätensä vanhimmalle pojallensa, "minulla on sijaa sinullekin; minä tiedän, että vaikka sinä olet iso poika, niin on sinusta hauskaa istua äitisi polvella toisinaan; tule ja auta minua Villeä lämmittäessäni".

Juhani kiersi kätensä äitinsä kaulaan ja suuteli häntä; mutta hän oli viisas ja ajattelevainen poika, ja sentähden sanoi hän: "Siitä tulee kyllä pian hyvä valkea, äiti; mutta meillä ei ole kalikkaakaan korissa puuta eikä yhtä ainoata hiiltäkään ole jäljellä. Istukaa täällä Villen luona, niin minä menen metsään ja poimin sieltä niin monta oksaa, kun pussiseen mahtuu ja minä voin kantaa kotiin; voinhan minä käydä siellä kaksikin kertaa, niin piisaavat ne täksi illaksi ja huomen-aamuksi".

"Ei, hyvä poikaseni", sanoi äiti, ystävällisesti päätänsä nyökyttäen; "minä tiedän, että sinä tahdot tehdä parastasi minua auttaaksesi; mutta sinä voit auttaa minua täällä enemmän kuin ulkona; sinä saat jäädä tänne ja katsoa pientä tuutien, että hän makaa, ja pitää silmällä Villeä, ettei hän mene liian likelle valkeata tahi koske siihen — minä pelkään, että hän polttaa itsensä; mutta sinä olet aina hyvä pienelle veljellesi. Nyt, Ville, sinä olet lämminnyt, jotta sinä voit istua tässä", sanoi hän, siirtäen tuolin valkeasta ulommaksi, "ja sinun pitää istua hyvin hiljaa, ettet hälise ja herätä sisartasi. Juhani lukee kauniin kertomuksen pipliasta sinulle minun poissa-ollessani, ja minä riennän kotiin niin pian kuin voin. Mutta anna minulle ensin pussi, Juhani; minä menen metsään oksia noutamaan ja luulen, että Hanna Jakobsson tai joku muu naapuri tulee minun kanssani, että saan toverin, ja sitte emme kauaa viivy poissa".

Maria kääri rikkinäisen huivinsa kiinteämmin ympärillensä ja solmisi nenäliinan korvillensa, suojeltuaksensa kylmältä. Ystävällinen naapurivaimo lähti hänen kanssansa metsään; hän ei tosin tarvinnut puita, eikä hänellä ollut muutenkaan halua mennä niitä poimimaan tämmöisenä kalseana päivänä; vaan hän ei sanonut tätä Marialle. Hänen sydämensä sykki säälistä nähdessään tämän kurjan vaimon puutetta, ja hän suostui tulemaan hänen kanssansa, niinkun hän oli tehnyt ennenkin, pian olivat he matkalla.

Päivä oli tavattoman kylmä ja märkä, sillä nyt alkoi ilma suojistua. Vahva lumi suli lätäköiksi ja liaksi, ja tiellä olevat kolot olivat monessa paikassa vettä täynnä. Marian silmät olivat viime-aikoina olleet huonot ja hän näki heikosti; tänä päivänä häntä vaivasi erittäin kirkas lumen valo, ja käydessään hän usein astui veteen, joka meni hänen kenkiinsä. Nämä olivat vanhat ja huonot, ja hän tuli kotiin läpimärkänä ja vilusta vavisten. Lapset vastaan-ottivat hänen mieltymyksellä, ja hän hymyili heidän hyväilemisillensä, mutta naurahteleminen oli peittoa, eikä hän sanonut paljon mitään. Kun hän puhui, oli hänen äänensä tuskin kuiskutusta kovempi. Hän oli melkein unen voittama, ja vanhin poika, joka luuli hänen nukkuvan väsymyksestä, ei tahtonut häiritä häntä, vaan antoi Villelle illallista, riisui hänet ja laski sänkyyn. Sen tehtyä huomasi hän äitinsä olevan valveilla, pieni lapsi käsivarsilla; lapsi oli herännyt itkein, ja hän piti sitä hellästi sylissään, rauhoittaen hänen ruikutustansa matalalla suloisella laululla. Hän onnistui pian, ja lapsi makasi hänen polvellansa, välistä auaisten silmiänsä, vaan nukkui vihdoin hymyhuulin. Maria nousi ylös ja laski lapsen kätkyeen; hän seisoi hetkisen kumartuneena hänen ylitsensä; yhä tuutien ja laulaen suloista lauluansa; mutta kun hän koetti nousta ylös, hoipertui hän ja kaatui. Juhani juoksi häntä nostamaan; hän oli pyörtynyt ja makasi jäykkänä ja liikkumattonna. Poika katsoi häneen hetkisen ja luuli hänet kuolleeksi, sekä juoksi sitte kiireesti huutamaan jotakin naapuria. Maria oli hyvin kipeä.

Tohtoria lähetettiin noutamaan, ja kun hän tuli ja koetteli suonentykytystä, pudisti hän päätänsä. Hän seisoi hetkisen hiljaa, katsoen häneen. Juhani katsoa tuijotteli surullisesti hänen vakaisiin kasvoihinsa, vaan ei virkkanut mitään. Hänen huoneesta lähdettyänsä, hiipi lapsi varpaillansa porstuaan, jossa tohtori seisoi, puhuen kahden naapurivaimon kanssa, jotka olivat olleet siellä ja auttaneet maata hänen äitiänsä. Hän kuuli tohtorin sanovan: "Se on arveluttavaa, sillä siitä tulee hermokuume; jos hän ei ole parempi huomenaamuna, niin hänen laitansa on hyvin pahoin. Katsokaa, että hän heti ottaa niitä lääkkeitä, joita minä lähetän. Onko täällä ketään, joka voi mennä niitä noutamaan?" Juhana tuli nyt esiin: "Jos tohtori tahtoo, niin minä tulen lääkkeitä noutamaan". — "Niinpä kyllä, pieni ystäväni", sanoi tohtori; "mutta elä ole niin surullinen, minä toivon, että äitisi pian tulee paremmaksi — vähintäkin me teemme, mitä voimme, että hän paranisi".

Lääkkeet tulivat ja annettiin sairaalle. Kaksi naapurivaimoa istui hänen vuoteensa vierellä, vaaria pitäen hänen levottomasta unestansa. Vähän jälkeen puoliyön tuli Richard horjuen kotiin, juomisen ja vielä enemmän kauhistuksen valtaamana. Kun se oli toripäivä, oli hän käynyt lähimmässä kaupungissa ja, niinkun tavallista, istunut ja juonut kapakassa myöhään iltaan. Kun hän kävi kotiinsa yön hiljaisuudessa, oli hän, niinkuin hän luuli (vaikka se oli pelkkää ylöllisesti kiihoitetun aivon mielikuvitusta), nähnyt äkkiä erään olennon nousevan maasta, ja seisovan tiellä hänen edessänsä, ja tultuansa lähelle, näki hän, että se oli ruumis, joka oli hänen vaimonsa muotoinen. Nyt huomasi onneton kotiin tullessansa, että todellisuus oli kauhistavampi hirmuisimpia näkyjä, joita sairas mielikuvitus synnyttää.

Hänen uskollinen, kärsivällinen vaimonsa makasi nyt kalveana ja melkein yhtä tunnotonna, kuin ruumis kuolinvuoteellansa, hänen julmuutensa ja irstaisuutensa uhrina.

Aamulla näytti Maria olevan vähän parempi; hän oli hourinut yöllä, ja kun he nostivat häntä, antaaksensa hänelle lääkkeitä, ei hän näyttänyt huomaavan mitään, vaikka hän aukasi silmänsä; mutta nyt kun Richard puhui hänelle tavattoman hellällä äänellä, näytti tuo nyt outo, vaan ennen niin tuttu sävelvärähteleminen hänen äänessään herättävän häntä tainnuksistaan. Hän tunsi heikosti hymyillen puolisonsa kasvot, ja kuullessansa lapsen ruikutusta, katsoi hän rukoillen siihen. Se pantiin hänen syliinsä, mutta muutaman silmänräpäyksen perästä oli hän taas tunnotonna.

Richard istui uskollisesti vaimonsa sängyn vieressä, ja nyt teki hän, mitä hellin nöyryys ja huomio taisi keksiä. Mutta — liian myöhään. Sairaus oli edistynyt tavattoman pian. Kun tohtori tuli ja koetteli hänen suonentykytystään, sanoi hän pahimpain aavistustensa toteutuneen; hän vaipui pian hermokuumeesen, jota vastaan kaikki ihmisellinen apu on turha. Hänen lähdettyänsä menivät pois naapuritkin, jotka tähän asti olivat hoitaneet häntä suurella huolella; sillä he pelkäsivät tarttumista; yksi toistansa seuraten meni pois eikä tullut enää takaisin.