Rautakanki ja kuinka viimein kävi : tosikertomus

by Charles B. Tayler

Pastori tuli päivän kuluessa sinne, vaan Maria oli yhä tunnotonna; hän ei kuullut hänen ääntänsä, hän ei voinut yhdistyä siihen rukoukseen, jonka hän lähetti korkeuteen hänen vieressänsä. Hän lähetti sinne kaikkea, mitä tohtori oli määrännyt, sekä ruokaa miehelle ja lapsille, ja tuli seuraavana päivänä sinne vaimonensa. He eivät peljänneet taudin tarttumista, eikä tienneet ennenkun nyt vasta, että naapurit olivat sieltä menneet. Surkea oli se näky, jonka heidän silmänsä siellä kohtasivat. Sängyn vieressä istui Richard epätoivosta vääristynein kasvoin, toinen poika istui hänen polvellaan, toinen seisoi hänen vieressään, molemmat kalvein, kyynelten kostuttamin kasvoin. Sängyssä makasi Marian kylmä, kuollut ruumis. Hän oli kuollut noin tuntia ennen. He eivät olleet koskaan nähneet mitään niin aaveentapaista eikä niin kiihtunutta. Pienin lapsi, joka oli melkein yhtä kalvea kuin kuollut äitinsä, makasi henkeänsä haukkoen ja melkein kuolleena, juuri kosketellen huulillansa hänen rintaansa, josta turhaan etsi ravintoa. Kuva on todellinen; mutta ei mikään selitys voi sitä niin vaikuttavasti kuvata, kuin se todellisuudessa näkyi silmin-nähneelle todistajalle, joka sitä kertoo.

Kun ystävälliset sanat herättivät onnettoman puolison tainnuksistaan, ja hänen kielensä pääsi vallallensa, sanoi hän vieraillensa, ettei hän voi kertoa, mitä hän oli kokenut sinä yönä, jolloin hän oli ollut yksinään tunnottoman, kuolevan vaimonsa kanssa, ilman kenenkään avutta, ilman ketään, joka olisi lausunut edes lohdutuksen sanan tahi neuvonut, kuinka hän menettelisi. Kuoleman kamppaus oli kestänyt koko yön; joitakuita kertoja oli hän koputtanut seinään, joka eroitti hänen asuntonsa naapurien huoneista, toivoen jonkun tulevan luoksensa. Hän tiesi, että he kuulivat hänen huutonsa; vihdoin oli hän epätoivossansa — sillä tuska saatti hänen epätoivoiseksi — itkein, vieläpä kovasti huutaen rukoillut heitä häntä armahtamaan ja tulemaan luoksensa, mutta ei yksikään ääni vastannut, ei mitään ääntä kuulunut — jonka hän luuli olevan seurauksena heidän pelkäämisestänsä taudin tarttumista.

Päivä, jolloin Marian ja hänen pienen lapsensa ruumis yhdessä arkussa maahan laskettiin, oli kivistävän kylmä; lunta oli paksusti maalla, ja koillistuuli vinkui kirkon ympärillä hautuun aikana. Vavisten, ei ainoasti läpitunkevasta kylmyydestä, vaan myös omantunnon tuskasta ja sielun ahdistuksesta, seisoi Richard avoimen haudan reunalla. Kansa katsoa tuijotti sekä säälien että halveksien tätä onnetonta miestä. Hän näytti olevan hetkittäin niin sielun kärsimisen valtaamana, että pappi luuli hänen putoavan hautaan, ja hautauksen jälkeen pyysi hän häntä tulemaan sakaristoon. Pastori sulki oven ja puhui heidän kahden kesken tultuansa vakaisesti, vaan kuitenkin ystävällisesti hänen kanssansa. "Sinä näet nyt", sanoi hän, "minkä surkeuden synti on tuottanut sinulle jo tässä maallisessa elämässä. Vielä on sinun mahdollista murhehtia ja katua sitä. Jumala suokoon sen! Mutta ei mikään murhe, ei mikään katumus voi palauttaa vaimo-raukkaasi elämään. Sinä tiedät, etten minä, varsinkaan tällaisessa tilassa, tahtosi saattaa sinulle tarpeetonta surua, vaan minun täytyy pyytää, että sinä nyt, nähdessäsi näitä hirveitä synteisi seurauksia, pitäisit tämän surun Herran varoituksena. Sinä et antanut arvoa terveyden lahjalle ja alensit itsesi semmoiseen tilaan, joka näytti tulevan sinun kuolinvuoteeksesi. Sinä rukoilit silloin ja lupasit, jos Herra antaisi sinun vielä elää, uudella elämällä osoittaa kiitollisuuttasi Hänelle armostansa. Hän armahti sinua ja antoi sinulle jälleen terveytesi ja voiman. Mutta kun hädän aika oli mennyt, unhotit sinä lupauksesi; sinä et etsinyt Jesuksessa Kristuksessa syntein anteeksi saamista etkä voimaa sotiaksesi sitä vastaan, vaan luotit, niinkun luulen, omaan voimaasi. Ah, voi! Sinä olit sen miehen kaltainen, josta Vapahtajamme sanoo, että hänen huoneensa oli luudilla lakaistu ja kaunistettu, vaan se oli tyhjä, ja kun rietas henki palasi, tuli se seitsemänkertaisilla kiusauksilla. Jumalan Hengen avulla olisit sinä saanut avun Jesuksessa, mutta sinä et huolinut etsiä sitä".

"Joka syntiä tekee, hän on synnin orja, ja sinä olet antanut vallan helmasynnillesi siihen asti, että se on sinun peräti sitonut. Mutta nyt on Herra etsinyt sinua raskaalla ja varoittavalla tavalla. Hän on ottanut pois sinun parhaan maallisen aarteesi, ja nyt, kun se on poissa, tunnet sinä hänen arvonsa, vaikka menettelit huolimattomasti hänen kanssansa, niin kauan kun se sinulla oli. Saatpa kärsiä, kun sanon sinulle, että jos olisit ottanut veitsen käteesi ja pistänyt sen hänen rintaansa, et olisi ollut pahempi murhaaja, kuin nyt, koska sinä otit hengen vaimoltasi raa'alla ja julmalla huolettomuudellasi ja kylmyydelläsi. Jumala on kuitenkin vielä sinulle armollinen. Hän olisi voinut sinut temmata pois keskellä syntijuoksuasi ja antaa hänen elää surren sinun toivotonta äkillistä loppuasi. Mutta suo minun muistuttaa, että kuinka syvä ja hirmuinen kärsimisesi nyt olleekin, ei se yksinään voi sinua muuttaa. Ainoastaan Jumalan Henki voi todellisen muutoksen ihmisen sydämessä vaikuttaa. — 'Teidän pitää uudesta syntymän'. Jumala on valmistanut lunastuksen kullekin, joka Häneen uskaltaa. Käänny siis ja usko Herran Jesuksen Kristuksen päälle. Huuda Jumalan tykö ja rukoile Hänen rakkaan poikansa nimessä ja Hänen kuolemansa tähden täydellistä anteeksi-saamista ja sitä armoa, jota sinä tarvitset. Minua värisyttää se ajatus, kuinka sinulle käypi, jos tämän laiminlyöt. Tämän murheen vaikutus sydämessäsi, kuinka syvä se olleekin, on pian menevä; jonkun ajan perästä vaivut sinä syntiin jälleen. Mene kotiisi ja tutki itseksesi yksinäisessä kammiossasi tilaasi; rukoile, jos se vaikka maksaisi henkesi, anteeksi-saamista, armoa ja voimaa korkeudesta. Suo anteeksi minulle, Richard, että nyt olen sinua haavoittanut; muista että 'rakastajan kuritus on uskollinen'. Minä säälin ja suren sinua, mutta minä olen liian tarkka sinun todellisesta parhaastasi, etten puhuisi niin selvästi ja vakaasti sinulle, kun sen nyt olen tehnyt".

Tämän uskollisen paimenen kasvot olivat vakaiset, vaan hänen äänensä vapisi ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä tarttuessaan viheliäisen miehen käteen, ja Richardin vastatessa sen lämmintä puristusta, virtailivat kyyneleet tämän poskia pitkin ja parannuksen lupaus liikkui hänen huulillansa. "Minä tulen sinun luoksesi huomen-iltana", sanoi pastori. "Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua, kunnes taas tapaamme toisemme."

Määrättynä aikana seuraavana päivänä oli pappi Richardin ovella. Hän meni sisälle ja kysyi Richardia; hän ei ollut kotona, hän oli mennyt ulos, sanomatta mihin. Murheellisena, vaan päättäen toivoa niin kauan kuin mahdollista, palasi hän kotiinsa. Epäilemättä, ajatteli hän, on Richardia estänyt joku tehtävä, jonka hän on joko unhottanut taikka josta hän ei ole tiennyt ennen. Seuraavana ehtoona uskoi hän varmaan häntä tapaavansa; silloin olisi työ loppunut, hänellä olisi tilaisuus puhutella häntä erityisesti, lukea Jumalan sanaa ja rukoilla hänen kanssansa. Hän meni sinne. Richard oli taas poissa. Ainoasti 48 tuntia oli kulunut hänen vaimonsa hautaamisesta, ja hän istui jo kapakassa ja joi juomarien kanssa, kunnes kävi tunnottomaksi.

Noin kuukausi Maria-raukan hautaamisesta tapahtui, että pastori joksikin myöhään illalla kävi Burnetin pajan ohitse. Hän näki, kuinka tulen loiste tulvasi tielle, ja hänen ajatuksensa palautuivat vuosien läpi tahtomatta siihen iltaan, jona hän oli seisonut vanhan pajan ulkopuolella ja tarkastellut Richardia työssänsä sekä ajatellut rautakankia maailman murheen kuvauksena. Tuskin arvasi hän silloin, että hän tässä ahkerassa työntekiässä, tässä tyytyväisessä ja uutterassa puolisossa saisi nähdä sen kuvan todellisuuden, joka silloin astui hänen ajatuksiinsa.

Syvästi huoaten seisahti hän varjoon, joka tuli vielä synkemmäksi kirkkaasta valosta, ja katsoi pajaan. Richard seisoi siellä nyt, niinkun siinäkin tilaisuudessa, minkä pastori hyvin muisti, yksinään; mutta ah, kuinka muuttuneena! Tuskin oli mahdollista tuntea tuota väkevää ja kunnollista työmiestä tässä laihtuneessa haamussaan, joka nyt välinpitämättömällä muodolla seisoi ahjon ääressä. Hän seisoi nyt, niinkun silloinkin, selvässä valossa, mutta hänen kauniit kasvonsa olivat nyt mustat ja vääristyneet, ja kätensä vapisi rautaa tulesta ottaessa. Oli kuitenkin vielä voimaa kohotetun käsivarren lyönnillä, vaan entinen jäntevyys oli poissa. Ei hän enää tehnyt työtä sydämen halulla, ja ennenkun hän oli kuumennettua rautaa tarpeeksi takonut, taukosi hän läähättäen ponnistuksesta ja kuivaten paitansa hihalla otsallansa helmeilevää hikeä. Ja kun hän jälleen kääntyi rautaan ja vasara taas putosi siihen, saattoi jo itse lyönnin kaiusta kuulla, ettei rauta sitä totellut, niinkun sen olisi pitänyt. Kirouksia mutisten ja kärsimättömällä katsannolla tempasi hän raudan alasimelta ja linkosi jälleen uuniin, mutta tuli oli sammumaisillaan ja tarvitsi korjaamista, vaan Richard seisoi ajattelemattomana katsella tuijotellen siihen, niinkun hän ei olisi sitä mielinyt virittääkään. Mutta vaikka valo oli himmeämpi, näytti se kuitenkin kylliksi miehen kasvoja, kun hän seisoi tulen ääressä velttoutta ja nukkuvaisuutta osoittavin katsein.

Tornikello löi yhdeksän, ja kun viimeinen lyönti kaikui, valkenivat Richardin kasvot. Hän siisti itseänsä, asetti paidankauluksen oikein, ja otti äkkiä kaulahuivin, liivit ja nutun. Mutta nyt pysähtyi hän taas ja seisoi ikäänkun neuvotonna. "Nyt on tuossa sisällinen sota", sanoi pastori itseksensä; "minkähän päätöksen tuo nyt tekee? — Autio kotikohan ja äidittömät lapset, vai juomala monine ystävineen ja hurmaavine juomineen tuossa voittaa?" Richard heräsi pian ajatuksistaan. Hän sammutti tulen, sulki luukut ja meni pajasta ulos. Taas seisahtui hän, nähtävästi epätietoisena, mille tielle lähtisi. Sota, jos semmoista oli, kesti kuitenkin vaan silmänräpäyksen; orja seurasi herraansa. Hän näytti katsovan — vaan ainoasti katsovan kotiinsapäin; sitte käänsihe äkkiä ja meni kiireesti juomalaan päin.

Mutta hän pysäytettiin. Käsi — ystävän käsi laskettiin hänen käsivarteensa, ja matala, vaan selvä ääni sanoi hänelle: "Ei tänä iltana, Richard; toista tietä tänä iltana". Hän säpsähti ja käännähtihe, vaan ei vetänyt pois kättänsä. "Sinussa on ollut sisällinen sota, vai kuinka? Kiusaaja voitti, ja päätös tuli tämä: 'Minä menen sinne tänä iltana'."