"Te olette oikeassa, herra pastori; te olette lukeneet minun ajatukseni", vastasi hän. Ääni oli väsynyt ja sortunut, ja ellei pimeys olisi estänyt, olisi pastori nähnyt hänen silmänsä täynnä kyyneleitä. Muutamia minuuttia myöhemmin istuivat he yhdessä pastorin kirjoitushuoneessa. "Kuule nyt minua", sanoi hän. "Minä kerron sinulle vertauksen mietittäväksesi, Richard. Kerran näin minä rautakangen; se oli kylmä, kova ja taipumaton, mutta sinä panit sen ahjoon, tuli leimusi kiivaasti sen ympäri, ja siellä sai se olla, kunnes tuli toimitti tehtävänsä — kanki muuttui pehmeäksi ja notkeaksi; sinä panit sen alasimelle ja aloit takoa sitä, se taipui joka lyönnillä, sinä taivuttelit sitä niinkun pajun oksaa. Hetkisen kuluttua oli kanki jälleen yhtä kylmä ja taipumaton kuin ennenkin, ja, jos en erehdy, niin oli tullut yhä kovemmaksi tulen ja vasaran yhteisestä vaikutuksesta. Nyt seisoin minä lähellä sinua tietämättäsi, onneton ystävä-raukkani, sillä pimeys peitti minun. Surua ja kauhistusta tunsin, kun rautakangessa näin sinuun sattuvan kuvan. Se tuli ajatuksiini käydessäni sinun luonasi, kun sinä makasit himmeässä sairashuoneessasi. Sinä makasit silloin, kun kekäle uunissa, mutta et kulunut, sillä sinun henkesi säästettiin, kun jo kaikki toivo paranemisestasi oli ohitse. Minä näin sinun vaimosi hartaan ja sydämestä lähtevän kiitollisuuden. Minä näin hänen kiittävän Jumalaa, että sinut meille vielä annettiin ikäänkun kuolleista, ja minä luulin ilolla huomaavani sinussa sen nöyrän ja katuvaisen mielen, mikä on sen merkkinä, jolle Herra on antanut uuden sydämen, mutta minä erehdyin. Murheen tuli voi kyllä pehmittää, vaan ei muuttaa ihmistä; rauta, niin pehmeä kuin se olleekin, tulee kuitenkin kylmetessään entistä kovemmaksi. Sinä paranit ainoasti heittääksesi itsesi vielä hurjempaan irstaisuuteen".
"Mutta uudestaan sytytettiin tuli, se tuli entistä kuumemmaksi ja voimallisemmaksi, ja rauta pantiin siihen. Uskollinen, rakas vaimosi, tuo sinun tunnotonta julmuuttasi ja välinpitämättömyyttäsi nöyrästi kärsivä uhri vaipui puutteiden ja kiusausten näännyttämänä murtunein sydämin ennen-aikaiseen hautaansa. Herra näki, ettet sinä tiennyt antaa arvoa parhaimmalle tavaralle, kun Hän oli sinulle antanut, ja sentähden otti Hän sen sinulta pois. Et liene voinut unhottaa sitä tuskaa, sitä kärsimystä, minkä tunsit sinä kauheana yönä, jona istuit yksin hänen vuoteensa vieressä ja näit hänen kuolevan; et liene voinut unhottaa, kuinka kärsit seisoessasi hänen avoimen hautansa reunalla, ja omatuntosi sanoi sinulle, että olit syyllinen hänen kuolemaansa".
"Minä luulin silloin, että, kuinka kauan eläisitkin täällä maan päällä, et koskaan saisi tuntea niin syvää ja kalvaavata kärsimystä kuin silloin. Minä toivoin ja luulin, että sinusta tulisi herännyt ihminen, mutta ei, minä näin vaan raudan hehkuvassa sulatus-uunissa. Minä olen sitte nähnyt sen kovempana kuin milloinkaan ennen. Sinä saat kärsiä, ystäväni", jatkoi pappi, "että sanon sinun itsesi olevan todistuksen siihen, mitä murhe, kovinkin murhe voipi toimittaa ja mitä ei. Richard, ei ole enää olemassa muuta kuin yksi keino pelastukseesi. Sinä olet mennyt vihon viimeiseen asti; vastoinkäymisesi ovat vaan paaduttaneet sinua; sinussa on viimeinen villitys ensimäistä pahempi. Mutta yksi keino löytyy kumminkin; sinä voit, jos tahdot, käyttää sitä. Kristus on vielä sinulle 'tienä, totuutena ja elämänä'. Hän sanoo itse: 'Joka uskoo minun päälleni, hän elää, vaikka hän olisi kuollut, ja joka elää, ja uskoo minun päälleni, ei hän kuolemaa nä'e ijankaikkisesti'. Joh. 11: 25, 26. Tule, laskeukaamme maahan ja nöyryyttäkäämme itsemme kaikkivaltiaan Jumalan edessä, laskeukaamme polvillemme yhdessä armoistuimen eteen. Minä rukoilen sinun edestäsi ja pyydän ristiinnaulitun Vapahtajan kalliin veren kautta Herralta Pyhän Hengen lahjoja, että sinä kääntyisit ja uskoisit evankeliumin, että me vielä näkisimme kylmän rautakangen muuttuvan pyhyyden astiaksi, Herran palvelukseen soveliaaksi. Elä epäile; ei ole liian myöhäistä toivoa — ei ole vielä liian myöhäistä kääntyä, vastaanottaa Jesuksen ja saada sielu pelastetuksi".
TOINEN OSA.
Kuinka viimein kävi.
LOPPU.
Eräänä synkkänä talvi-iltana kävi hämärässä kaksi miestä Wellingtonin ja Oakengates'in välillä olevalla tiellä, ja kylmä lumiräntä löi heitä vasten kasvoja. Aurinko oli laskeunut veripunaisena vuoren taakse raskaisin, mustiin pilvihin, mutta äkillinen tuulispää oli sitten ajanut paksut pilvet ympäri koko taivas-lakea.
Ken kerran on vaeltanut yön aikana tätä tietä, ei varmaankaan unhota sitä rajua ja uljasta näytelmää, joka näyttäikse, kun tullaan kohden "Ketley Bankkia". Näyttää, ikään kun pimeys ja liekit taistelisivat keskenänsä vallasta. Katsottakoon mihin suuntaan hyvänsä, tapaa silmä valossa lukemattomia höyrykoneita, jotka synkästä pimeydestä heittävät häikäisevän punaista valoansa jokaiseen näkyvään esineesen. Korkeat savupiiput kohoavat aaveentapaisina pimeydessä ja lähettävät mahtavia tulipatsaita; suuret, korkeat kivirakennukset seisovat siellä, juuri kun vanhat pakanalliset linnoitukset tornineen ja ulkorakennuksineen, ja kaikista aukoista leimuavat avarat tulisoitot. Täällä näkyy hehkuva aine, niinkun rupiinivuode [punainen timantti. Suom. selitys], tuolla taas syöksevät liekit ylös, niinkun tuliset suihkukaivot; muutamat ovat lähellä tietä, toiset loistavat loitompana, mutta kaikkialla tuli ja sen liekit taistelevat pimeyden kanssa. Mitä pimeämpi ja myrskyisempi on yö, sitä aaveentapaisempi ja kamottavampi on näytelmä.
Pitempi näistä kahdesta matkustajasta, jotka tänä iltana kävivät mainittua tietä, ei ole lukijalle tuntematon; hänen edellisen elämänsä tuntee hän ainakin. Valkean paisteessa on tunnettava Richard Norman'in nojollaan oleva haamu ja kuihtunut muoto. Vaikka hänen seuraajansa on meille tuntematon, on hän kuitenkin Richardin vanha ystävä. He eivät ole tavanneet toisiansa moneen vuoteen ennen tätä iltaa, ja heidän elämänsä tiet ovat kulkeneet hyvin erilaista suuntaa. Enok Leander on vaeltanut Herran kanssa kaitaa tietä, matkalaisena parempaan, taivaalliseen isänmaahan. En tarvitse muistuttaa, mimmoinen Richard Norman'in tie on ollut. Hän oli vaeltamassa, saadaksensa työtä, ja Enok Leanderilta sai hän tietää, että työtä oli R—ssä. Hän aikoi kuitenkin kaikissa tapauksissa, jos vaikka hänen olisi pakko edemmäskin matkustaa, pysähtyä sinne yhdeksi päiväksi ja käydä edesmenneen vaimonsa sisaren luona. Häneltä oli äskettäin mies kuollut, ja asui nyt R—ssä pienten lastensa kanssa.
"Minä en sano vielä hyvästiäni, Richard", sanoi Enok heidän erotessaan. "Sinä saat olla yötä minun luonani. Sinä saat huoneen, sillä viimeinen hyyryläisemme on meidät jättänyt. Et saa mennä ravintolaan enää — ei jalkaa saa astua semmoisiin paikkoihin".