Richard Norman oli silloin miehuutensa kukassa. Hänen selvät, kauniit kasvojuonteensa todistivat hyvyyttä ja ymmärrystä. Leveä rinta ja jäntevät käsivarret näyttivät erittäin olevan määrätyt hänen kovaa työtänsä varten. Hänen kasvoissansa ja koko muodossansa oli rauhallisen levon kuva, kun hän seisoi, toinen käsi palkeen vivussa ja toinen valmiina tempaamaan rautakankia ulos hehkuvasta ahjosta — mutta tuo oli voiman levollisuus. Seuraavana silmänräpäyksenä lepäsi rautakanki kiehuvana alasimella ja tuo sen vieressä seisova voimakas olento oli täydessä liikkeessä; väkevä käsivarsi vilkkaassa vaikutuksessa olevine jännitettyine lihaksinensa, heilutti kiireesti raskasta vasaraa, ja voimakas isku kerta toisensa perään kohtasi pehmeätä kankia, jotta säkeneet lentelivät siitä joka suunnalle. Pian sitä käännettiin ja pian kajahti vasaran isku jälleen, jota tehden valkea rauta alkoi muuttua punaiseksi ja sitte kadotti senkin värin, kunnes vasaran iskut taukosivat ja rauta makasi siinä jähtyneenä, kylmänä ja muuttui mustaksi, miten ennenkin.
Papin ajatukset ylenivät nyt korkeampaan aineesen, kun hän seisoi ja katseli rautakankia, joka lepäsi kovana ja mustana alasimella, vaikka se juuri vähää ennen kuumuudesta hehkuvana oli taipunut vasaran iskuista ja levittänyt säkeniä valosateena ympärillensä.
"Tässä on minulla merkillinen kuva, joka on tarkoin tutkittava", ajatteli hän; "eikös tämä rautakanki ole selvä kuva luonnollisesta ihmisestä, kun hän tulee kärsimisen uuniin! Kuinka pehmeäksi ja taipuvaiseksi tuo tulikaan kovassa ja valtaavassa tulikoetuksessa! Kuinka helposti tuo taipuikaan vasaran raskaista iskuista, ollessaan alasimella, hehkuen lainatusta kuumuudesta ja levittäen lainatun valon säkeneitä! Mutta kuumuus hävisi, ja nyt lepää se siinä kylmeten, tulee entistä kovemmaksi ja on nyt niinkun ennenkin musta, kova ja jäykkä rautakanki. Nyt ei se enää levitä mitään hehkuvaa elonlämpöä, ei yhtään valon sädettä siitä enää lähde. Turhaan saisi siihen nyt raskahinkin vasaran isku sattua; se kyllä saattaisi katketa, vaan ei taipua".
Uskovainen pappismies jatkoi matkaansa, ollen näissä ajatuksissa, ja tuli aivan murheelliseksi siitä. Hän muisti hänelle uskotusta rakkaasta laumasta useita, jotka hän jonkun kerran oli nähnyt nöyrtyneinä, ja joiden hän oli toivonut tulleen muuttuneiksi murheen vaikutuksesta. He olivat olleet nöyrtyneinä, mutta ainoasti ajaksi, ja hän pelkäsi, että he nyt olivat paatuneemmat kuin milloinkaan ennen. Tuskin ajatteli hän, kuinka pian kuva saattaisi todellisentua sen miehen elämässä, jonka pajaa ja työtä hän vastikään oli ajatellut.
* * * * *
"Olkaa niin hyvä ja tulkaa sisälle! Ahaa, onko se pastori? Tulkaa sisälle kaiken mokomin", sanoi nuori, hyvin ihana vaimo, kunnioituksella nousten seisaalleen papin astuessa huoneesen. Hän pyhki tuolin esiliinallansa ja asetti sen hänen eteensä. Ei kuitenkaan ollutkaan yhtään tomun hiukkaa tuolilla eikä muuallakaan siinä iloisassa huoneessa; kaikki oli puhdasta ja eheää ja muuten hyvässä järjestyksessä.
"Istu itse", sanoi hän hymyillen, "jos minäkin sen teen. Minä tulin tänne kysymään Richardia; en nähnyt häntä kirkossa, ja kun äsken kävin pajan ohitse, ei hän ollut sielläkään. Onko hän kipeä?"
"Ei hän ole terve", vastasi Maria punastuen; "hän makaa. En luule, että hän nukkuu, jos pastori tahtoo mennä puhumaan hänen kanssansa. Hän, raukka, on niin alakuloinen, ja nyt hän kyllä on taipuvaisempi kuulemaan, mitä te sanotte, kuin muissa tilaisuuksissa, ja 'aikanaan sanottu sana on kultaa parempi'".
"Mikäs on, Maria?" sanoi pastori matalammalla äänellä. "sinä näytät niin murheelliselta. Miehelläsi lienee jotakin muuta kuin sairaus, joka sinua surettaa".
"Ah, pastori", vastasi hän lempeästi, "en voi valittaa rakkaasta miehestäni, vaan olen hyvin murheellinen. Tiedän, ettei pastori ymmärrä väärin minua taikka luule, että olen tyytymätön ja väärä häntä kohtaan, ja sentähden puhun asian todellisen laidan. Richard meni työmiesten kokouspaikkaan perjantaina; hän on äsköttäin ruvennut siinä käymään minun toivoani vastaan, sillä jäsenet kokoontuvat kerran kuukaudessa 'viheriään käärmeesen', ja seuran sääntöjen mukaan pitää jokaisen ostaa juomatavaraa vähintäkin 40 pennin edestä, että isäntä saisi sisääntulonsa. Mutta tietättekös pastori, minusta on se 40 penniä niiden raukkain paulana; niin on se ainakin ollut Richardille. Hän oli saanut yli 30 markan yhdestä rätingistä perjantai-aamuna, ja unhoitti, vastoin tavallista tapaansa, antaa minulle rahaa, meni sinne ja istui siellä sekä joi muiden tyhjäntoimittajain kanssa, kunnes kaikki rahansa olivat loppuneet. Hän tuli kotiin lauantaina päivällisen jälkeen, ei ennen, ja oli aika lailla juovuksissa. Minä pyysin häneltä vähän rahaa, vaan hän kiivastui, suuttui ja meni tiehensä; missä hän on ollut sunnuntain ja maanantain, sitä en tiedä. Tänä aamuna tuli hän kotiin, ja mitä minä voin päättää, on hän luultavasti eksynyt ja maannut jossakin ulkohuoneessa; hänen vaatteensa olivat likaiset ja repaleiset. Mutta hän näytti niin onnettomalta ja oli niin sydämellisesti murheellinen, ett'en minä häntä yhdelläkään sanalla nuhdellut, vaan sain hänen tänne ja houkuttelin häntä maata sekä annoin hänelle kupillisen lämmintä teetä. Minä tulin juuri hänen luotansa, ja pelkään, että hän on vilustunut ja tulee pahoin kipeäksi".