Kova kallion pintakin kätkee, tuhkaks kallehin muuttuu, pois murtuu vanha ja uudelle sijaa suo, ja toinen kokoo sen, mikä toiselta onnesta puuttuu. On mieletön mies, joka kumpujen kukkais-silmille suuttuu, jos juurensa voimaa hautojen mullasta juo.
Siis tulkoon kuolema vaan, tuo kantaja kamalan veron! Ma lemmin ja särkyköön sydän ja unelmat elämäntyön, ma lemmin ja suuteloon yhteen nyt vaihdan henkeni neron, ma lemmin ja tuntea tahdon tuskat tappavan eron ja kylpeä kyynelmerta ijäisen yön!
Ma lemmin ja suruani soittelen neitojen kisailun mailla helinässä hullujen öiden ja hetkien hukkuvien. Ja salaisuuteni laulan ilmi ma lapsen lailla: olen vannonut yksin olla, ainiaan armasta vailla, mut elää ja kuolla vankina rakkauden!
Sydän loukattu, synkkä jos liet, et viel' ole valkea vainaa: olet kukkanen maan, joka päivälle puhkeilee. Siis lemmi ja aukene taas, ja rinta rintahan paina! Joka kerran tuskan sai, hän tahtoo tuskansa aina, joka kerran lempi, hän ikänsä himoitsee!
PAUL VERLAINE
SANATON ROMANSSI
Sydän tulvillaan on sadevettä kaupungin lailla. Joku riutumus tuntematon sydämessäni on.
Soi sateen lempeä ääni yli kattojen, maan. Ah, kautta aution pääni soi sateen ääni.
Sade järjetön tää sydänkammion seiniä kalvaa. En syyllistä nää. On tuskani järjetön tää.
On antaja ankeimman vaivan suru tuntematon. Viha, rakkaus kaukana aivan, sydän sentään vankina vaivan.