Huomautimme jo edellä, kuinka suuressa määrässä toisistaan eroavat mekaaninen ja totunnainen toimiskelu ja persoonallinen, tietoinen voima. Edellinen esiintyy ilmeisimmin tehdastyöläisen tuhansia kertoja toistamassa otteessa hänen valmistaessaan tuhansia samanlaisia saman esineen osia. Sellaisen työntekijän tuotto on kieltämättä melkoinen ja hänen suorituksensa suuri. Mutta silloin ihminen muuttuu koneeksi tai lievemmin sanoen alemmaksi olennoksi, koska hänen älyntoimintansa riutuu pelkäksi heijastusliikkeeksi; missään tapauksessa emme voi tällöin puhua henkisestä voimasta ja sen toiminnasta. Siitä jo huomaamme, ettei sellaisen toiminnan ja sellaisen voiman tunnuksena ole — kuten aineellisen voiman ollessa puheena — vaikuttavan liikkeen määrä eikä ulkonainen tuotto. Sellaiseen tunnukseen kuitenkin nykyisin usein vedotaan. Puhuttaessa toiminnan miehestä tarkoitetaan enimmäkseen miestä, joka on aina levottomassa liikkeessä. Se merkitsee suunnilleen samaa kuin jos tunnustettaisiin mainioksi puhujaksi mielipuoli, joka purkaa suustaan loppumattoman määrän sekavia sanoja.

Henkistä voimaa, toimintaa sanan inhimillisessä merkityksessä, on olemassa vain sikäli kuin kiihokkeen herättämä reaktio etääntyy pelkästä heijastuksenomaisesta ja automaattisesta tapahtumasta. Siinä ei tule kysymykseen teon kvantiteetti, vaan sen kvaliteetti, ja tämä kvaliteetti sisältyy sen uutuuteen. Heijastuksenomainen teko tapahtuu aina määrättyyn tapaan, sillä se johtuu yksinkertaisesta syystä; älykäs teko sitävastoin on aina uusi, koska sen pohjana on monisyinen kokonaisuus, itse persoonallisuus, johon tarkasteluissamme aina lopulta palaamme. Se on keskustoimisto, jossa tiedonantoja aina vertaillen tutkitaan, ennenkuin ne pääsevät ilmautumaan käskyinä ja tekoina, jotka ovat sitä omalaatuisempia, mitä runsaampi vertailuaines on käytettävänä. Nämä seikat ovat yleisesti tunnettuja. Seuraava asia kuitenkin jää yleensä riittävää huomiota vaille. Sellainen keskittyminen ja vertaileva tarkastelu edellyttää, että automaattinen vaikutelmiin vastaaminen estyy, pidättyy, ennenkuin se johdetaan uusille urille. Selkäydin ei kykene reaktioita pidättämään, vaan sallii niiden vaikuttaa sellaisinaan, ja siten syntyvät puhtaat refleksi- l. heijastusliikkeet. Aivojen tehtävänä sitävastoin on nimenomaan pidättäminen ja kerääminen. Teko on siis todella älykäs ja inhimillinen, se on todellinen teko vain mikäli se johtuu siten pidätetystä ja kerätystä, ajatuksena ilmenevästä tarmosta. Niin käy selväksi, kuinka pintapuolista on asettaa ajatuksen mies toiminnan miehen vastakohdaksi. Aito toiminta pohjautuu aina ajatukseen. On tosin olemassa nimenomaisesti kuvastelevia tyyppejä, jotka keräävät milloinkaan purkamatta, mutta vieläkin varmempaa on, että kaikki touhuavat henkilöt, jotka eivät milloinkaan kerää, tarjoavat ainoastaan toiminnan irvikuvan. Eikö nykyaikainen sivilisatio lienekin varsin usein sellainen irvikuva?

* * * * *

Puhumme ajatuksesta. Mutta älkäämme erehtykö. »Ajatus» on tässä ymmärrettävä avarassa, »tajunnan» merkityksessä eikä suppeassa loogillisen harkinnan merkityksessä. Sitäpaitsi ei saa rajoittaa tätä tajuntaa »selvien ja täsmällisten» käsitteiden hyvinjärjestettyihin alueisiin, vaan on laajennettava sen kenttä niin suureksi kuin suinkin mahdollista, jotta siinä käy vertaillen tarkasteleminen mahdollisimman paljon eri tietämyksiä. Siihen tulee niinmuodoin kuulumaan koko joukko sielullisia elementtejä, joita ei käy kerta kaikkiaan muuttaminen selviksi mielikuviksi, esimerkiksi koko se vaikutelmien ja tuntojen maailma, joka sisältyy kuvitteluun ja unennäköön. Tämä sekava ja rehoittava maailma on otettava sellaisenaan, puolipimeänä. Ken tahtoo liioitellen olla yksinomaan tietoinen ihminen ja hylkää tämän maailman, köyhdyttää samalla tajuntaansa. Eikä siinä kyllin: tämä hänen halveksimansa rikkaus siirtyy salatajuntaan, siitä muodostuu torjuma. Jos asianomainen henkilö olisi sallinut näiden voimien vaikuttaa luonnollisella tavallaan, olisi liittänyt ne ajatuksensa muuhun kudelmaan, niin ne olisivat mielellään häntä palvelleet; torjuttuina ne sitävastoin vaikuttavat kukin tahollaan ja tärvelevät suuremmassa tai vähemmässä määrässä hänen tajuntaansa. Puhuessamme tässä ajatuksesta, ajattelusta, tajunnasta, tarkoitamme siis koko sisäistä elämää mietiskelyineen ja keräytymisineen, jotka eivät sulje pois kuvittelua ja haavetta, vaan päinvastoin johtavat siihen. Olisiko siis haave tosiaankin toiminnan lähde? Sellainen katsomus voi tuntua uskomattomalta, mutta seikka sinänsä on verrattavissa jo aikaisempaan huomioomme, että viettielämä on henkisen voiman edellytys.

Mikä onkaan uuden psykologian kannalta uneksimisen olemus? (Tarkoitamme tässä mielikuvituksen valveunta pikemminkin kuin nukkujan unennäköä. Mainitut tilat ovat toistensa sukua, ja varsinainen unennäkö, luonteenomaisempi tapaus, on opettanut meitä ymmärtämään valveunta). Uneksiminen on ylen runsaiden sisäisenä voimanamme olevien viettien säiliö,[13] joten rikasta unielämää voitaisiin pitää sielullisen elämämme rikkauden merkkinä. Unielämässä kohtaavat toisensa kaksi viettivirtaa. Syvimmästä salatajunnastamme nousevat siihen kaikki torjutut viettimme siten purkautuen ja pyrkien toimimaan. Ulkoa virtaa alinomaa uneen vaikutelmia, jotka tosin säilyvät tajuisina eivätkä joudu torjutuiksi, mutta jotka kuitenkin jollakin tavoin estetään, pysähdytetään, pidätetään. Jälkimmäistä tapausta, joka ei ole siinä määrin huomiotaherättävä kuin edellinen, ovat psykoanalyytikot toistaiseksi vähemmän tarkanneet, mutta sitä ei kuitenkaan saa jättää ihan huomioonottamatta. Tähän kuuluu esimerkiksi se mutkaton tapaus, että lapsi kokee unessa nautintoa, joka siltä kiellettiin vähän aikaisemmin, ja samoin on laita, kun nälkäinen uneksii mässäyksestä. Uneksimisen alue olisi niinmuodoin sulkulaite, joka keskeyttää viettiemme juoksun. Yläpuolelta, padon lukemattomista raoista, virtaavat siihen keräytyneet vesimäärät, jotka alinomaa painavat siihen suuntaan (estojen pidättämät torjutut sisällöt); alapuolella pidättää ja kerää toinen pato vesiä, jotka pyrkivät tunkeutumaan sulkusäiliöön (tyydyttämättömiä pyyteitä ja kaikenlaisia toimintoja, jotka alinomaa estyvät). Siten uneksiminen vastaa kahdessa eri katsannossa toimivan voiman edellytyksiä sellaisina kuin olemme oppineet ne tuntemaan. Se edistää ensinnäkin vangittujen viettien vapautumista ja esiintyy toisaalta estyneiden ja patoutuneiden toimintojen oireena, ja juuri sellainen patoutuminen näytti meistä välttämättömältä, jotta voisi syntyä arvokkaampaa toimintaa. Uneksiminen on niinmuodoin sekä vapauttamansa että pidättämänsä nojalla voiman ja toiminnan edellytys.

Tämä päätelmä, joka voi hyvinkin tuntua hämmästyttävältä, ilmenee jo paljoa hyväksyttävämpänä, jos muistetaan, että psykologia on todennut unennäön ja leikin välillä vallitsevan sukulaisuuden.[14] Niillä on yhtäläinen tehtävä: ne sallivat pidätetyille tai sukeutumistilassa oleville vieteille purkautumistilaisuutta. Tämä ajatus, jonka lausui leikkiä käsittelevässä tutkimuksessaan Karl Groos, on vasta äskettäin uskallettu soveltaa unielämään. Uusi leikkiä koskeva käsitys on heti vaikuttanut muodostumassa oleviin kasvatuksellisiin teorioihin, ja samat kasvattajat, jotka tunnustavat välttämättömäksi luontumusten esteettömän kehkeytymisen, ovat samalla joutuneet tunnustamaan kaikkiin sisältyvän suuren kasvattavan voiman. Niin he ovat päätyneet siihen oudolta tuntuvaan mielipiteeseen, että lapsi oppii parhaimmin tekemään työtä leikkimällä, ja vaikka työ ja leikki perinnäisen käsityksen mukaan erotetaan toisistaan, on mainittu paradoksi voittamassa yleistä kannatusta. Leikkitanhua ja luokkahuone pyrkivät lähemmäksi toisiaan, ja ummehtuneisiin suojiin virtaa yhä enemmän raitista ilmaa. Mutta se, mikä Groosin teorian mukaan koskee leikkiä, voidaan nyt, Freudin tutkimusten nojalla, soveltaa unielämään. Niin vaatii itselleen kannatusta uusi paradoksi: samoinkuin leikki on luonnollista valmistumista työhön, on uni luonnollista valmistumista toimintaan. Unielämä, jota on tahdottu pitää vain pienenä virkistyskenttänä, tulee siis sekin tuulettamaan ja valaisemaan sitä synkänlaista suojaa, jossa vakavat miehemme suorittavat vakavia tehtäviänsä. Coué esittää muuten hänkin asiaa hipovan paradoksin sanoessaan kerran toisensa jälkeen: »Toimintamme pontimena ei ole tahto, vaan mielikuvitus.»

On vielä huomattava eräs seikka, jonka assosiatiopsykologit ovat saattaneet lopullisesti havaituksi: että mielikuvat ovat kaiken ajattelumme raaka-aines, arvostelma- ja päätelmätoiminta mukaan luettuina. Siinä on eräs lisäsyy, joka sekin kehoittaa meitä lukemaan mielikuvituksen sisäiseen elämäämme kuuluvaksi. Mielikuvitus on sisäisen elämän käyteaine, sillä sen toimesta ilmaantuvat sisäiset voimamme, vietti ja vaisto, älyn alueella. Niinpä onkin mielikuvitusta juuri toiminnan vuoksi viljeltävä, ja sellaista viljelyä, jonka paras väline on taide, ei suinkaan saa pitää ylellisyytenä; se näet kuuluu elämän välttämättömiin tekijöihin.

Jos nämä muutamat totuudet, joita olemme rinnastaneet, kaikesta huolimatta tuntuvat vielä hiukan oudoilta, niin syynä on, että ne ovat pätevät ainoastaan määrätyissä rajoissa, mikä lienee selvää sanomattakin. Jos pidämmekin viettiä henkisen voiman edellytyksenä, emme silti suinkaan väitä, että se on sinänsä, muitta mutkitta, henkistä voimaa. Eihän leikkikään, joka on työn edellytys, ole silti vielä työtä, enempää kuin unielämä ja sisäinen elämä on vielä toimintaa. Toiminta edellyttää niiden kosketusta, mutta ei niihin uppoamista, samoinkuin kulutukseen tarvitaan pääomaa, mutta ei sellaista pääomaa, joka muuttuu omaksi tarkoituksekseen ja johon ei kajota. Voi muuten olla hyvä, jos kerää varastoon. Aito mystikko ja aito taiteilija keräävät. He ovat tavallaan hengen pankkiireja, pitävät toimenaan ajatuksen puhtaan kullan keräämistä ja jättävät kuluttamisen ja toiminnan toisten asiaksi.

* * * * *

Persoonallisuus ja sisäinen elämä, nämä kaksi edellytystä, joihin olemme päätyneet, liittyvät kiinteästi toisiinsa. Kummankin ytimenä on viettiemme elävä voima, tajuntaamme purkautuvat vaistot. Persoonallisuus merkitsee tajunnan ykseyttä, sisäinen elämä on sen rikkaus ja runsaus. Ykseyttä on kuitenkin olemassa ainoastaan sellaisessa tajunnassa, joka välttää torjumista ja omistaa täyden kyllyytensä, ja toisaalta on tajunta sitä rikkaampi, mitä paremmin se kykenee vertaillen rinnastamaan rikkauksiansa, toisin sanoen mitä yhtenäisempi se on. Persoonallisuus ja sisäinen elämä tukevat toisiaan ja ovat erottamattomat. Niiden molempien kehittelemisen ongelma on edessä, jos tahdotaan muovata yksilöitä. Mutta siten ongelmaa määriteltäessä asetutaan sosiaaliselle näkökannalle, sillä yksilön käsite tulee ymmärrettäväksi nimenomaan yhteisön vastakohtana. Jatkamme siis tätä ajatusjuoksua, sillä vastakohta ei piile ainoastaan sanoissa. Yksilön pelastaminen on tosiaankin vaikea ongelma yhteiskunnassa, jota täydellisesti vallitsevat laumavaistot. Sosiologisissa tutkimuksissa on itse tutkimusesineen, yhteiskunnan olemus usein saanut aikaan, että tutkija on unohtanut yksilön tärkeyden. Englantilainen sosiologi W. Mac Dougall on anglosaksilaisten perinnäiselle individualistiselle katsomukselle uskollisena korostanut mainittua tärkeyttä.[15] Hän otaksuu voivansa ehdottomasti väittää, että yhteiskunta typistää ihmistä, (vaikka ihminen on olemassa ja säilyy ihmisenä ainoastaan sen piirissä, mikä johtaa ratkaistavaan pulmaan). Mutta mitä tarkoittaa tutkijamme »typistämisellä?» Että yhteiskunnan olemus saa aikaan vakavaa häiriötä kehityksen luonnollisessa kulussa. Luonnollisen valinnan korvaa se, mitä voimme nimittää sosiaaliseksi valinnaksi, asia, joka eroo edellisestä ja vaikuttaa usein kerrassaan vastakkaiseen suuntaan. Tämä sosiaalinen valinta, joka uhraa korkeamman tyypin keskimääräisen tyypin hyväksi, on sanan täydessä merkityksessä taannuttamista. Se on kaupungin, valtion, kirkon ja taloudellisen elämän aikaansaamaa taantumista. De Laponge on moittinut varsinkin kaupunkien suorittamaa valintaa. Mac Dougall yleistää ja päätyy huolestuttavampaan väitteeseen. Näiden kahden valintamuodon toisistaan erottaminen saa meidät tosiaankin tajuamaan selvemmin luonnollisen kehityksen ja inhimillisen edistyksen välillä vallitsevaa eroa. Viimeksimainittua emme saa pitää biologisena edistyksenä; se on aivan ulkokohtaista kojeiden, elämän teknillisten välineiden täydellistymistä, johon voi varsin hyvin liittyä olemuksen kehityksen seisahtuminen, jopa taantuminenkin. Tiedon määrä on erinomaisesti lisääntynyt, mutta älylliset kyvyt eivät ole historiallisen ajan kuluessa kasvaneet, vaan ovat — Mac Dougallin mielipiteen mukaan — pikemmin typistyneet.