Eikä siinä kyllin: yksilö esiintyy itse yhteiskunnan erinomaisen tärkeänä tekijänä. Synnynnäiset rodulliset eroavaisuudet ovat vähäiset; jokaisen sukupolven aikana kasautuu hankittuja vaikutuksia, jotka suuntaavat kansansielua määrätylle taholle. Sellaiset hankitut vaikutukset johtuvat osaksi ympäristöjen erilaisuudesta, mutta myöskin etevissä yksilöissä ilmenevistä spontaanisista muuntumista. Suuri henkilö (leader) on rodun ja kansallisen ykseyden rakentaja. Jos tämä tekijä puuttuu, kuten on laita esimerkiksi Afrikan neekerien keskuudessa, ei kansakuntaa ole voinut muodostua, vaikka rodullinen tasalaatuisuus on olemassa. Jos sitävastoin ilmaantuu voimakas yksilöllinen tekijä, niin sen onnistuu sulattaa yhteen hyvinkin erilaatuisia aineksia, kuten Israelin profeetat ja Mohammed osoittavat. On vielä huomattava, että Le Bonin selostamien kallomittausten mukaan niissä roduissa, jotka eivät muodosta kansallista ykseyttä, yksilölliset eroavaisuudet ovat pienimmät; johdumme siis toisin sanoen siihen hämmästyttävään päätelmään, että kansallinen ykseys on melkein kääntäen verrannollinen rodun tasalaatuisuuteen. Seikka johtuu siitä, että yksilölliset eroavaisuudet ovat etevien yksilöiden ilmaantumisen edellytys; sellaiset yksilöt näet ovat ykseyden välttämättömiä tekijöitä.

Meidän tulee siis jo yhteiskunnan edun nimessä suojella yksilöä, aivan samoin kuin havaitsemme olevan välttämätöntä toiminnan vuoksi viljellä ajattelua ja unielämää ja siveellisten periaatteiden eduksi viettien omaehtoisuutta. Niin kohtaamme jokaisessa tienristeyksessä saman, pahoin laiminlyödyn totuuden: jos tahdotaan taata ihmiselle ulkonaisessa elämässä (sosiaalisessa, toiminnallisessa tai siveellisessä) määrätty tehtävä ja todellisuus, on ennen kaikkea viljeltävä sisäisen ihmisen vapaata yksilöllisyyttä.

* * * * *

Sellaisina aikoina ja sellaisissa maissa, joissa sivistys on kehittynyt korkealle ja yhteiselämän muodot ovat hienostuneet, uhkaa kultivoitua yksilöä eräs kaikkein vakavimpia herpoutumisen syitä, nimittäin hienon maailman seuraelämä. Se voi olla kauniin kulttuurin kehyksenä, mutta sellainen kulttuuri on kuitenkin laadultaan erikoinen, se edellyttää jonkinlaista älyllistä pidättyväisyyttä. Seuraelämää vallitsee täydellisesti muoti, henkisellä alalla samoinkuin vaatetuksessakin: muoti määrää, miten on pukeuduttava iltakutsuihin ja samoin, mitä niissä sopii puhua. Mutta jos muistamme sanan johtumisen, niin havaitsemme, että se — muoti, la mode, modus — merkitsee alkujaan jonkinlaista mittaa, »vakkaa», jolla kauppias mittaa ostajalle papuja. Muoti merkitsee siis mittaa, keskimäärää, kohtuullisuutta. Seurallinen elämä pakottaa ihmisen ajatukset ja liikkeet hyvän käytöksen rajoihin, kunnes hän tottuu varomaan niiden yli astumista, ei uskalla enää niin menetellä eikä siis myöskään ajatella ja toimia itsenäisesti. Ja jos muoti ilmeneekin mielellään eriskummallisena ja outona, niin syynä siihen on epäilemättä tarve luoda vaihtelua sen luonteeseen olennaisesti kuuluvaan yksitoikkoisuuteen; mutta silloinkin tämä »äänen» antaja, joka vaatii yhdelle ainoalle muodolle ja muodille ratkaisevaa määräämisvaltaa, voi jäädä vain »yksiääniseksi», yksitoikkoiseksi. Se vaatii toisinaan omaksumaan jotakin eriskummallista, mutta omaksumaan sitä kaikkien toisten keralla; se kieltää syvän omalaatuisuuden, ja sen eriskummallisuus onkin vain kykenemättömyyttä omalaatuisuuteen. Voisiko ollakaan toisin laita? Seuraelämä edellyttää hioutumista, aivan samoin kuin somerkivet hienosti hiovat toisiaan, kunnes ovat kaikki yhdenlaisia; kaikki ylen omalaatuiset särmät, jotka voisivat loukata ja vikuuttaa, kuluvat pois. Tuloksena on miellyttävä ja hieno pinta, joka muodostaa moitteettoman seuraihmisen esteettisen viehätyksen ja tosiaankin muistuttaa somerikon yhdenmuotoisuutta merenrannikolla, jonne hieno maailma muuten kokoontuukin joka kesä. Mutta sattuupa laakealla rannallakin, että ihmisen tekee mieli siirtää katseensa kauemmaksi, aavalle merelle, missä villinyksinäiset luodot ovat säilyttäneet kaikki sakaransa, sen omalaatuisen ja karun hahmon, joka on vain persoonallisuudelle ominainen. Seuraihmisen ajattelua rajoittaa erittäin miellyttävästi kaartuva, mutta samalla ankarasti rajoittava käyrä, nimittäin sosiaalinen ennakkoluulo. Hänen älynsä voi kulkea rajaviivan yli, mutta se on pelkkää leikkiä, johon hän ei voi suhtautua vakavasti. Hänen mielensä on syvästi orjamainen, ja siitä johtuu, että hän melkoisesti liioittelee velvollisuuksiensa, ei moraalisten, vaan sosiaalisten, merkitystä. Niinpä voimmekin määritellä seuramaailman olokehäksi, jossa seurallisuus ei enää ole sitä, mitä sen tulisi olla, nimittäin ihmisen olemuksesta johtuva tarve, vaan muuttuu velvoitukseksi. Tässä yhä lisääntyvien velvollisuuksien tihentyvässä verkossa ihmisen sisäinen elämä sitten kerrassaan tuhoutuu.

Ranskalainen henki on omaksunut kaikki seurallisen hengen hyvät ja huonot puolet. Mutta juuri niissä maissa ja juuri niinä aikakausina, joina sellainen henki ehdottomimmin vallitsee, esiintyy voimakkaita persoonallisuuksia, jotka ovat tajunneet sen heikot puolet ja tuomitsevat niitä mitä traagillisimpaan sävyyn. Juuri seitsemännellätoista vuosisadalla, Preciosain ja Hotel de Rambouillet’n aikana La Bruyère ajattelee hiukan kauhistuen kaikkia niitä ihmisiä, jotka »unohtavat elää». Samaan aikaan kirjoittaa Pascal voimalliset sivunsa »huvittelusta» osoittaen, kuinka tyhjiä ovat ihmiset, jotka syöksyvät seuraelämän syviin pyörteisiin vain pelastuakseen omalta onttoudeltaan. Muistammehan seuraavan kohdan hänen Ajatuksistaan:

»Siitä johtuu, että ihmiset ovat niin mielistyneet hälinään ja levottomuuteen, siitä johtuu, että vankila on niin hirmuinen rangaistus, siitä syystä ei ymmärretä, että yksinäisyys voi tuottaa nautintoa. Ja hallitsijan asemaa pidetään ylen onnellisena ennen kaikkea sen vuoksi, että häntä yritetään alinomaa huvittaa, hankkia hänelle kaikenlaisia nautintoja… Kuninkaan ympärillä on yksinomaan henkilöitä, jotka ajattelevat hänen huvittamistaan ja estävät häntä ajattelemasta itseään. Vaikka hän näet onkin kuningas, on hän sittenkin onneton, jos sitä ajattelee.»

Kahdeksannellatoista vuosisadalla paha on äitynyt. Kristillinen usko, jota Pascal suositteli ainoana apukeinona, on menettänyt voimaansa; rappeutumista havaitaan koko yhteiskunnassa, joka rientää kohti vallankumousta, mutta seurallinen elämä hienostuu siitä huolimatta yhä enemmän. Se on huvien aikaa, huvien, joiden tulee pelastaa auttamattomasta ikävystymisestä. Mutta juuri silloin kajahtaa Rousseaun valtava ääni, eräs hartaimpia kehoitushuutoja yksilön ja sisäisen elämän hyväksi; molemmat seikat kuuluvat näet tässäkin kiinteästi yhteen. Rousseau, joka havaitsi voimakkaan persoonallisuuden lähteenä olevan omaehtoisen viettielämän, oivalsi senkin, että sisäisen elämän tulee kehitellä ennen kaikkea mielikuvitusta ja haavetta. Ainoastaan siten sielu löytää itsestään sen kyllyyden, jota on turhaan etsinyt kevytmielisen seuramaailman teennäisistä huveista ja jota Rousseau kuvailee mystillisen hartaasti »Yksinäisen uneksijan kävelyretkissä»:

»Suurimmissakaan nautinnoissa on tuskin yhtään tuokiota, jona sydän voisi vilpittömästi sanoa: Tahtoisin tämän kestävän iäti. Ja kuinka voisimmekaan nimittää onneksi häipyvää tilaa, joka jättää sydämemme levottomaksi ja tyhjäksi ja saa meidät kaipaamaan jotakin mennyttä tai ikävöimään jotakin tulevaa? Mutta jos on olemassa tila, josta sielu löytää sellaisen tasapainon, että voi levätä siinä kaikkineen ja kerätä siihen koko olemuksensa tarvitsematta silmäillä taaksepäin menneisyyteen tai ennakoida tulevaisuutta, jos on olemassa tila, jossa aika ei ole sielulle mitään, tila, jossa nykyinen hetki kestää iäti silti merkitsemättä kestoansa ja jättämättä mitään peräkkäisten tapahtumien jälkiä, tuntematta mitään puutetta tai nautintoa, iloa tai murhetta, pyydettä tai pelkoa, eläen vain oman olemassaolonsa tunnossa, joka täyttää sen reunoja myöten, niin sellaisen tilan kestäessä voidaan sitä, jonka osaksi se tulee, mainita onnelliseksi, ei siinä puutteellisessa ja suhteellisessa merkityksessä, jonka sana 'onni' saa silloin, kun sillä tarkoitetaan elämännautintojen tuottamaa tilaa, vaan onnelliseksi siinä merkityksessä, että tämä riittävä, moitteeton, täydellinen oleminen ei jätä sieluun mitään tyhjyyttä, jonka se haluaisi täyttää. Sellaisessa tilassa olen usein ollut Saint-Pierre-saaressa siellä yksin haaveillessani, joko maatessani venheessä, jonka annoin lipua laineiden mukana, tai istuessani ankarasti aaltoilevan järven rannalla tai kauniin joen tai somerikkonsa yli solisevan puron partaalla.»

Sellainen uneksiminen ei suinkaan ole mikään tarmokas tila, ja Rousseau tietää tämän seikan varsin hyvin. Haaveksimisesta koituva vaara on kuitenkin toiminnankin näkökannalta pienempi kuin se, joka aiheutuu tyhjästä ja hajottavasta levottomuudesta. Haave muuttuu teoksi paljoa helpommin kuin yleensä otaksutaan. Sitä todistaa romantiikka, joka johtuu suoraan Rousseausta, erittäinkin »Haaveiden» kirjoittajasta. Lamartine ja Hugo osasivat hyvinkin heittää haaveensa käydäkseen puhumaan julkisissa kokouksissa. Tai oikeammin: eivätkö heidän haaveensa muuttuneet siten elämän todellisuudeksi? On hyödyllistä havaita, että juuri nämä suuret haaveksijat uskoivat lujimmin runoilijan sosiaaliseen, toiminnalliseen kutsumukseen. Méditations ja Contemplations olivat heille valmistautumista toimintaan, ikäänkuin taisteluun varautumista.

* * * * *