Vallankumouksen luoma uusi yhteiskunta, jonka rakentajina romanttiset individualistit itseään pitivät, nostatti kuitenkin uuden uhkan yksilöä vastaan. Haaveksijan Rousseaun rinnalla esiintyy »Yhteiskuntasopimuksen» kirjoittaja, mutta hän, enempää kuin vallankumous tai romantiikkakaan, ei havainnut näiden kahden kehittymässä olevan suuntautumisen vastakkaisuutta, jonka oli määrä kasvaa ja esiintyä vihdoin ehdottomana: individualismi sosialismin, vapaus tasavertaisuuden vastakohtana. Vaara ei ollut enää uhkaava ylenhienostuneessa aristokraattisessa yhteiskunnassa, mutta ilmeni sitä suurempana demokratiassa, yhtäläistyneiden suurten joukkojen saadessa yhä enemmän valtaa ja valtiojärjestelmän keskittyessä, jotka molemmat mahdit taipuvat sortamaan riippumatonta ja »vastaanhangoittelevaa» yksilöä. Mitä kiinteämmiksi ja järjestelmällisemmiksi sosiaaliset siteet muodostuvat, sitä välttämättömämpää on tehostaa vapaan yksilön arvoa ja varjella sitä tuhoutumasta. Sellaisina varoittajina esiintyvät, kukin tavallaan, Carlyle ja Nietzsche, laumahengen kiivaat vastustajat, ja Ibsen, jonka Kansanvihollisessa lausutaan: »Väkevin on se, joka on yksinäisin.»
Tässä kuulemme jälleen viisaan Emersonin voimakkaan ja rauhallisen äänen. Hän puolestaan ei syydä uudenaikaista yhteiskuntaa vastaan kiihkeitä soimauksia, vaan tavoittelee tasapainoa. »Täydellinen yksinäisyys on mahdoton», sanoo hän, »ja elämä yhteiskunnassa muodostuu kohtalokkaaksi. Meidän tulee pitää päätämme toisessa ja käsiämme toisessa olokehässä. Se käy päinsä, jos säilytämme riippumattomuutemme silti sallimatta myötätuntomme riutua». Samalla hän kuitenkin vaatii yhtä ehdottomasti yksilön suojelemista. »Jokaisen tulee seisoa lasijakkarallaan, jos tahtoo säilyttää sähkönsä.» Hän kirjoittaa vielä: »Olkoon kaupunki olemassa erikoisia tilaisuuksia varten; tottumustenne tulee muovautua yksinäisyydessä. Keskinkertaiselle yksinäisyys tarjoo suojan, mutta nerokkaalle se on ankara ystävä, kylmä, pimeä kammio, missä kasvavat ne siivet, joiden tulee kantaa hänet aurinkojen ja tähtien taakse… Varmaa on, etteivät Platon, Plotinos, Arkhimedes, Hermes, Newton, Milton ja Wordsworth ole eläneet ihmisten suuressa joukossa, vaan ovat hyväntekijöinä laskeutuneet toisinaan sen luo. Viisas kasvattaja pitääkin huolen siitä, että nuorelle sielulle tarjoutuu ajan ja elämän ohjelmassa yksinäisyyden kausia ja että ne muuttuvat tottumukseksi. Yliopistoelämän suurena etuna on usein se niin sanoakseni pelkästään fyysillinen etu, että opiskelijalla on oma huoneensa ja lietensä; sen suovat vanhemmat arvelematta pojalleen Cambridgessa, vaikka eivät kotona pitäisi sitä tarpeellisena.»
Emersonin nuoruusajan päiväkirjassa soi kiihkeänä sama sävel, joka on harkitummissa ja kypsemmissä teoksissa hillitympi. »Kukaan ei suostuisi elämään yhteiskunnassa, jos olisi pakko päästää luokseen kaikki ihmiset, jotka haluavat tulla. Sata kertaa mieluummin eläisi Robinsonin saarella kuin kaupungissa, jossa täytyisi antautua kenen seuraan tahansa.»
Emerson ei silloin aavistanut, että kasarmielämä, joka täydellisesti vastaa hänen mahdottomiksi kuvailemiaan olosuhteita, tuli pian useimmissa maissa pakolliseksi kaikille ja että ihmiset suostuivat siihen vastustelematta. Se seikka, että ihmiset ovat omaksuneet aivan luonnollisena asiana tuon ennenkuulumattoman rasituksen, yleisen asevelvollisuuden, osoittaa selvästi, kuinka arveluttavassa määrässä »laumahenki» on lisääntynyt nykyaikaisten kansojen keskuudessa.
Yksilön herättäminen on nykyjään tärkeämpää kuin milloinkaan ennen, ja Romain Rolland on menetellyt erinomaisen jalosti käydessään innokkaasti asiaa ajamaan. »Yleinen kehitys demokratian suuntaan, jota peittää eräs maatunut käsite, muodoton ja mahdoton valtiosyy, on saattanut Euroopan henkiset edustajat tunnustamaan sitä uskonkappaletta, ettei ihmisellä ole korkeampaa ihannetta kuin yhteisön palvelijana oleminen. Ja tätä yhteisöä mainitaan Valtion nimellä… Maailma kaipaa nykyjään kipeimmin vapaita sieluja, lujia luonteita. Mitä erilaisimpia teitä kulkien, kirkkokuntain tylsän alistumisen, kansalliskiihkon tukahduttavan suvaitsemattomuuden ja sosialismin tyhjentävän tasoitustyön nojalla, me palaamme laumaelämään… Rohkaiskaa siis mielenne te, jotka ette usko ikuisen vielä päättäneen kehityksensä kehää! Uskaltakaa irtautua laumasta, joka vie teitä mukanaan! Jokaisen aito ihmisen tulee oppia olemaan yksin kaikkien keskellä, ajattelemaan yksin kaikkien puolesta ja tarvittaessa kaikkia vastaan.» ¹
* * * * *
Valtion holhous- ja pakkovalta ja tasavertaisuuden henki eivät muuten ole ainoat yksilöä ja sisäistä elämää uhkaavat vaarat. Koko nykyaikainen järjestys vaikuttaa siihen suuntaan: kehittynyt suurteollisuus ja kansallistunut työ, joka tekee suorittajastaan koneiston osan, numeron tehtaaseen, työn-kasarmiin; määrän suosiminen laadun vahingoksi kaikessa tuotannossa; tuotannon ja elämän kiireellisyys. Nykyaikainen ihminen on nousukas. Tieteen hänelle lahjoittama keksintöjen runsaus on hänet tavallaan huumannut; hän ei käsittele keksintöjä niinkään tarpeittensa tyydyttämisvälineinä kuin aiheena tarpeiden kiihtämiseen. Nopeuden mahdollisuus saa hänessä aikaan kuumeentapaisen nopeushimon, kaikki muuttuu hänelle levottomuuden tekosyyksi, ja levoton hapuileminen on toiminnan suora vastakohta. Hän edustaa jo aikaisemmin mainitsemaamme tyyppiä, joka kuluttaa lakkaamatta eikä kerää milloinkaan. Paljon melua tyhjän[16] vuoksi. Sivistyskautemme säilyvimmän arvon muodostaa lähinnä tiedemiehen laboratoriossaan suorittama kärsivällinen työ, taiteilijan askarrus ateljeessa ja äidin valvova toimi pienokaisen vaiheilla. Missä on aitoa voimaa, siinä on myöskin rauhaa. Kylväjä astelee hitain askelin; anturoihin tarttuvat multakokkareet hidastuttavat hänen kulkuansa.
On terveellistä joskus lukea se Nietzschen kirjoittama sivu, jonka nimenä on »Nykyaikainen levottomuus»: »Mitä kauemmaksi länteen siirrytään, sitä ankarammaksi muuttuu uudenaikainen levottomuus. Amerikkalaiset pitävät kaikkia Euroopan asukkaita rauhaarakastavina ja nauttivina olentoina, vaikka he todellisuudessa risteilevät kuin mehiläiset ja muurahaiset. Levottomuus kehittyy niin suureen määrään, ettei korkeampi kulttuuri enää voi kypsyttää hedelmiänsä; tuntuu siltä kuin vuodenajat seuraisivat toisiaan liian nopeasti. Levon puute saa sivilisatiomme päätymään uuteen barbaarisuuteen. Milloinkaan ennen ei ole toimeliaita, t.s. levottomia, pidetty suuremmassa arvossa kuin nykyään. Ihmiskunnan yleisen laadun välttämättömiin korjauksiin kuuluu senvuoksi kuvastelevan aineksen melkoinen lisääminen. Jokaisella yksilöllä, jonka pää ja sydän ovat rauhalliset ja vakaat, on kuitenkin jo nyt oikeus uskoa, että hänelle on suotu hyvä luonnonlaatu, vieläpä eräs yleistä hyötyä tuottava hyvekin, ja että hän tätä hyvettänsä säilyttämällä täyttää kerrassaan korkeampaa tehtävää.»[17]
Ajatus on kuin korkealla vuoristossa sijaitseva pieni järvi, josta alinomaa tulvii virmoja puroja. Järvi voi pysyä aina sellaisenaan; sen tahtomatta ja arvaamattakin siitä urkenee lakkaamatta voimaa, joka liikuttaa laakson pyöriä. Ajattelummekin voi näyttää hyödyttömältä, kelvolliselta vain kuvastelemaan jotakin etäistä taivaankulmaa, mutta jos sen kuvastin sijaitsee kyllin korkealla, niin siinä asuu suuri voima.