KESKITTYMINEN.
William James on esittänyt tahtoteorian, joka on voinut herättää ihmetystä, mutta johon sisältyy suurta käytännöllistä totuutta. »Jos järjellinen mielikuva siirtyy tajunnan keskukseen ja jos se siinä säilytetään, niin se välttämättä vaikuttaa, sillä tajuntamme ja hermostomme lainmukaisen yhteyden perustuksella tulee siten alulleen mielikuvasta johtuva toiminta. Varsinainen henkinen ponnistuksemme on niinmuodoin siinä, että kiinteästi säilytämme soveliaan mielikuvan. Jos siis kysytään, mikä on henkinen teko yksinkertaisimmin ja alkeellisimmin ilmaistuna, niin voidaan vastata ainoastaan näin: se on jännitettyä tarkkaavaisuutta, joka säilyttää kiinteästi miellettä, jonka muuten karkottaisivat tajunnasta henkistä elämää vallitsevat vietit. Ajatteleminen on siis tahdon samoinkuin muistinkin salaisuus.» Sitten James kerää ajatuksensa lapidaariseen määritelmään: »Niinkuin vaaka lepää hienon teränsä varassa, on sisäinen kohtalomme tahallisesta tarkkaavaisuudesta riippuvainen.»[18]
On helppo havaita, missä kohden tämä teoria eroaa yleisestä tahdonilmiöitä koskevasta käsityksestä. Jokainen tahtotoimi esiintyy kahdessa vaiheessa: aikeena ja suorituksena. Tavanomainen käsitys tarkkaa toista vaihetta, suoritusta, joka esiintyy yleensä näkyvänä lihasponnistuksena, James sitävastoin huomauttaa, että asian olennainen puoli sisältyy ensimmäiseen vaiheeseen. Teon laita on niinkuin lapsen: todellinen luova tapahtuma on huomaamaton sikiäminen, eivät synnytyksen huudot ja tuskat. Synnytys on vain sikiämisen luonnollinen seuraus.
James on siis opettanut psykologin oivaltamaan, että itse tahallisessa teossa mielikuva on tärkeämpi kuin toteuttava ponnistus (vaikka viimeksimainittuakaan ei saa jättää huomioonottamatta). Mutta ei siinä kyllin: Nancyn uusi koulukunta on osoittanut, ettei tahto siten ymmärrettynä, kaksivaiheisena tapahtumana (mielikuva, toteuttaminen), ole tajunnan ainoa toimimistapa. On olemassa tapauksia, joissa voimme vaikuttaa itseemme, sekä ruumiilliseen että henkiseen olemukseemme, pelkän mielikuvan avulla, pyrkimättä mitenkään sitä toteuttamaan. Sellaisissa tapauksissa puhumme autosuggestiosta. Aluksi sekoitettiin yleisesti toisiinsa autosuggestio ja tahto, pidettiin edellistä vain jälkimmäisen voimakkaampana muotona. Niinpä tri Paul-Emile Levykin vielä antaa autosuggestioa koskevalle tutkimukselleen nimen »Tahdon järkiperäinen kasvattaminen.» Kuten toisessa yhteydessä[19] olen huomauttanut, on Coué hedelmällinen ja omalaatuinen siinä, että hän on osoittanut autosuggestion aivan erikoiseksi tapahtumaksi; siinä on asian »sikiäminen» kaikki kaikessa, todellistuminen on salatajuinen eikä vaadi mitään ponnistusta, ja itse ajatuksen edellyttämä ponnistus voi käytännössä olla kerrassaan mitätön.
Tunnemme siis kaksi toiminnan lajia, tahdon ja autosuggestion. Toisessa on mielikuva etusijalla, toisessa se on kaikki kaikessa. Mielikuvan vaikuttava voima, joka kävi ilmi jo Jamesin tutkimuksista, havaitaan siis vielä selvemmin Nancyssä suoritettujen kokeiden jälkeen.
James sanoo vielä, että mielikuvassa on sellainen voima vain sikäli kuin tarkkaavaisuus sitä kiinteästi säilyttää. Tarkkaamiskyky ilmenee siis sisäisen voimamme varmana takeena. Hengen tulee oppia kiintymään todellistettavan asian mielikuvaan sallimatta itseään häiritä; siinä on toiminnan suuri salaisuus. Amerikassa julkaistut yleistajuiset esitykset, jotka kaikin äänilajein saarnaavat ajatuksen tai autosuggestion voimaa, tarkoittavat aivan samaa neuvoessaan »keskittymään». Keskittyminen merkitsee heidän oppinsa mukaan tarkkaavaisuuden korkeampia asteita.
Nancyssä saavutettujen tuloksien nojalla on meillä kuitenkin aihetta erottaa tarkemmin toisistaan keskittyminen ja tarkkaavaisuus. »Keskittyminen» olisi varattava tiedesanana merkitsemään »tahallisen tarkkaavaisuuden vastinetta, josta puuttuu ponnistus».[20] Se on se erikoinen tarkkaavaisuuden tila, jonka nojalla varsinainen autosuggestio syntyy.
Jos jokapäiväinen kielenkäyttö tahtoo edelleenkin nimittää tarkkaavaisuuden korkeampia asteita keskittymiseksi, ei meillä ole mitään muistutuksen aihetta. Siinä tapauksessa tulee vain muistaa, että tahallinen tarkkaavaisuus on ponnistusta, että se väsyttää ja ettei se voi jatkua kovin kauan. Tarkkaavaisuuden korkeampia asteita ei siis voida saavuttaa, ellei onnistu jonkin tempun avulla supistaa sellaista ponnistusta vähimpään mahdolliseen määrään. Tavoiteltavana päämääränä on, että ajatus ja sen esine liittyvät toisiinsa kiinteästi; tavanomaisessa tarkkaavaisuudessa ajatus ponnistelee esineensä säilyttämiseksi, keskittyminen sitävastoin merkitsee tilaa, jossa esine kiinnittää ajatusta melkein sen tahtomattakin. Hypnoottiset menetelmät, joiden tarkoituksena on mieltä tuudittaa tai lumota, ovat olennaisesti sellaisia temppuja, ne vakaavat tarkkaavaisuuden sen tarvitsematta ponnistella, vieläpä sen vastustuksestakin huolimatta. Tarkkaavaisuusharjoitukset, määrättyjen kaavojen toistaminen ja muut amerikkalaisten suosittelemat reseptit, samoin eräät rytmilliset harjoitukset, rukousnauhat ja litaniat, jotka ovat jo vuosisatojen kuluessa kuuluneet jumalanpalvelusmenoihin, puhumattakaan intialaisten yogien menetelmistä, tähtäävät kaikki keskittymiseen, josta kaiken ponnistuksen tulee puuttua siinä määrässä, että se tapahtuu melkein tajuttomasti.
Selvää on, ettei sellaisia menetelmiä saa käyttää ylenmääräisesti; ne voivat lopulta uinuttaa hengen mieluisaan totunnaisuuteen. Niitä tulee kumminkin koetella, samalla selvittäen itselleen, että tehokas keskittyminen on lähempänä niitä kuin jännitettyä ponnistusta.
Lumoutuminen, piintymä, riivaus edustavat eräänlaista tahatonta keskittymistä, joka syntyy vastoin tahtoammekin, mutta voi tavallaan olla meille esikuvana. Meidän tulee niin sanoaksemme lumota itsemme sillä, minkä lumoihin haluamme joutua. Kiinteästi tarkattu päämäärä alkaa lopulta vetää meitä ehdottomasti puoleensa, tai oikeammin: meistä tuntuu siltä kuin itse sitä lumoisimme ja vetäisimme puoleemme. Teko, johon keskitämme ajatuksemme, muuttuu helpommaksi ja tapahtuu toisinaan tietämättämme. Viitattakoon tässä vain jo klassilliseksi muuttuneeseen esimerkkiin: henkilö etsii illalla turhaan ongelman ratkaisua, ja ratkaisu tapahtuu unessa. Useat tekomme syntyvät siten; tietämättämme, tahtomattamme ne todellistavat äkkiä jonkin vanhan vääjäämättömän ajatuksen, joka on kypsynyt salatajunnassa.