Siten, harkitun keskittymisen avulla, me kykenemme käyttelemään valtavaa voimaa. Niin tarkkaavaisuuttamme vallitsemalla tulemme tosiaankin tekojemme määrääjiksi, saavutamme kyvyn suorittaa aikeemme täydellisesti. Emme sano enää niinkuin vanhan ajan runoilija »Video meliora, proboque, detériora sequor» (Oivallan, mikä on hyvää ja hyväksyn sen, mutta noudatan pahaa). Nyt pidämme päinvastoin saavutettavana tilaa, jossa hyvän oivallettuamme sen teemme ja päämäärän nähtyämme sen saavutamme. Niin tapahtuu, kun osaamme nähdä päämäärän siten, että se ottaa hypnoottisesti meidät valtoihinsa. Näkeminen merkitsee silloin melkein samaa kuin omistaminen. Victor Hugo, joka varmaan osasi keskittyä, lausuu tuon ajatuksen lyhyen sanaleikin muodossa (le voir c’est l’avoir) ja kirjoittaa eräässä toisessa kohdassa: »Ei ole sellaista taivaan syvyyksissä piilevää hämärää seikkaa eikä lukujen maailmaan sisältyvää laskuongelmaa, joka kykenisi uhmaamaan silmien tyyntä ja vakaata katsetta.»
Sinä päivänä, jona käsitämme keskittymisen voiman, olemme kuin lapsi, joka suurennuslasilla leikkiessään sattuu asettamaan sen auringonsäteitten tielle. Se huomaa, että säteet taittuvat samaan pisteeseen ja että siihen sijoitettu oljenkorsi syttyy liekkiin. Lapsi on ihmeissään. Mutta me ihmettelemme ainakin saman verran havaitessamme, että ajatus muuttuu teoksi kulkiessaan keskittymisen suurennuslasin läpi.
* * * * *
Tämä voima ei ainoastaan tehosta jokaista yksityistä tekoamme; se uurtaa syvemmäksi koko elämämme uraa. Me kuljemme kohti päämääräämme sitä varmemmin, mitä paremmin olemme keskittäneet siihen henkemme.
Siihen perustuu varmaan Napoleonin laisen henkilön voima, ja keskittymistä koskevassa tutkimuksessa ei voida käyttää valaisevampaa esimerkkiä kuin hänen valtava hahmonsa. Tulee lukea ne sisältörikkaat sivut, joilla Taine, useihin yhtäpitäviin todistuksiin varautuen piirtää keisarin psykologisen muotokuvan.[21] Siinä on ensinnäkin se mestarillinen todistus, jonka antaa Roederer. »Hänen erikoisena ominaisuutenaan on tarkkaavaisuuden voima ja vääjäämättömyys. Hän kykenee tekemään työtä kahdeksantoista tuntia, samaa tai vaihtelevaa työtä. En ole milloinkaan nähnyt hänen henkeänsä herpautuneena. En ole milloinkaan nähnyt hänen henkensä menettävän joustavuuttaan, en väsymyksen, en tuimimman voimain käyttelyn enkä vihankaan vallitessa. En ole milloinkaan nähnyt toisen asian häiritsevän häntä toisen suorituksessa, esimerkiksi siten, että hän olisi jättänyt parhaillaan käsittelemänsä seikan käsitelläkseen jotakin aikaisempaa tai tulevaista tehtävää. Mitkään Egyptistä saapuvat hyvät tai huonot uutiset eivät ole milloinkaan häntä häirinneet hänen tehdessään työtä Siviililakiteoksen hyväksi, eikä lakikirja ollut hänelle ollenkaan haitaksi, jos oli asiana Egyptin säilyttämistä koskevien toimenpiteiden suunnitteleminen. Hän osasi paremmin kuin kukaan tehdä tehtäväänsä ja jakaa aikansa suoritettavien asioiden kesken. Kukaan muu ihminen ei ole kyennyt niin jäykästi torjumaan askarrusta tai ajatusta, joka ei soveltunut päivään ja hetkeen, kukaan ei ole niin innokkaasti tavoittanut, eloisasti tutkinut, taitavasti kiinnittänyt ajatusta, kun oli tullut sen käsittelemisen hetki.»
Viittaan vielä siihen Memorial-teoksen kohtaan, jossa Napoleon itse sanoo eri asioiden ja tehtävien olevan järjestettyinä hänen päässään »kuin kaapissa». »Kun tahdon keskeyttää jonkin askarruksen», sanoo hän, »suljen sen laatikon, johon asia kuuluu, ja avaan toisen. Ne eivät joudu milloinkaan sekaisin eivätkä minua rasita tai väsytä. Tahtoessani nukkua suljen kaikki laatikot ja samassa jo nukunkin.» Toisin sanoen: hän noudatti ihmeen uskollisesti vanhaa sääntöä age quod agis, tee mitä teet.
Taine johtuu tähän päätelmään: »Ei ole milloinkaan nähty niin kuriintottuneita ja käyttökelpoisia aivoja, jotka olivat aina valmiit mihin työhön tahansa ja kykenivät keskittymään silmänräpäyksessä ja täydellisesti.»
Meidän ei tarvitse etsiä muualta avainta saadaksemme selkoa tästä hengestä, jolla oli oikeus uskoa tähteensä, koska hän tavallaan kykeni määräämään kohtaloansa ja runoilijan sanojen mukaan »muovaamaan maailmaa suunnilleen haaveensa kaltaiseksi.» Vaikka sellainen elämä on ankaran realistisen logiikan vallitsema, se kuitenkin saa eräissä suhteissa ajattelemaan unissakävijän peloittavan varmaa kulkua; se kehittyy kuin valtava autosuggestio.
»Se, mitä hän sotilaallisista asioista oli lausunut pari kolme kuukautta aikaisemmin», sanoo Taine, »tapahtui melkein päivälleen, juuri hänen mainitsemassaan paikassa.» Mistä se johtuu? Siitäkö vain, kuten Taine tuntuu otaksuvan, että hänen erinomaisen täsmälliset ja todellisuusvaistoiset aivonsa tiesivät kaikki shakkilaudan tosiasiat ja niiden perustuksella loogillisesti päättelivät, millainen seuraava siirto tuli olemaan? Vai johtuiko se, kuten Heinrich Heine arvelee, intuitiivisesta hengestä, joka tavoittaa kaikki pidellä ainoalla silmäyksellä? Sellaiset selitykset ovat hyväksyttäviä ja osalta oikeitakin, mutta samalla riittämättömiä, koska vetoavat ainoastaan passiiviseen toteamiseen, ikäänkuin olisi kysymyksessä auringonpimennyksen ennustaminen. Ne unohtavat, että ennustaja on ennen kaikkea toimija, joka ei ainoastaan ennusta, vaan ratkaiseekin. Eikö tässä ilmene kaikkein kauneimmassa muodossaan se autosuggestion laji, joka posthypnoottisten suggestioiden tavoin suuntaa kaikki salatajuiset toimintomme kohti asetettua päämäärää niin täsmällisesti, että näyttää ohjaavan itse tapahtumia?[22] Niin ihminen itse muovaa elämänsä ja tulee omia ajatuksiansa vastaavaksi olennoksi. »Mitä nuoruudessa toivomme, sitä saamme vanhuudessa runsaat määrät», sanoo Goethe. Ja Alfred de Vigny vastaa kuin kaiku Cinq-Marsin suulla: »Mitä onkaan suuri elämä muuta kuin nuoruusiän ajatus, jonka miehuus toteuttaa?»
Sellainen tulos on sellaiseen ajatukseen keskittyneen elämän hedelmä. Kukaan ei ole oivaltanut asiaa paremmin kuin Emerson, joka kirjoittaa: »Älä avarra kohtaloasi, sanoi oraakkeli, älä yritä tehdä enempää kuin osaksesi tullut velvollisuus vaatii. Elämän viisaus on keskittyminen, onnettomuutena on hajautuminen, ja olivatpa hajoittavat huvimme karkeita tai hienostuneita, esiintyivätpä ne omistuksemme ja siitä johtuvien askarrusten, ystävien, sosiaalisten tai poliittisten tottumusten, soitannon tai kemujen muodossa, se ei saa aikaan mitään eroa. Hyvää on kaikki, mikä riistää meiltä turhia leluja ja tuhoaa onttoja haaveita, siten palauttaen meidät omaan itseemme, jotta voimme jälleen käydä suorittamaan rehellistä työtä. Ystävät, kirjat, maalaukset, toisarvoiset velvollisuudet, pienet kyvyt, imartelu, toivelmat, kaikki tuo vain hajoittaa mieltämme, häilyttää kevyttä palloamme ja tekee mahdottomaksi tasapainon ja suoran nousun. Teidän tulee valita tehtävänne, teidän tulee ottaa suorittaaksenne, mitä aivonne kykenevät kannattamaan, ja jättää kaikki muu. Ainoastaan siten voi keräytyä elämän voimaa, jonka avulla ihminen kykenee siirtymään tietämisestä taitamiseen. Ei auta, jos ihmisellä on avara näkökenttä vain hervotonta katselua varten, sillä siirtyminen tiedosta tekoon tapahtuu silloin vain harvoin. Mutta vain siten astutaan kyvyttömyyden alueilta hedelmällisen työn piiriin. Moni taiteilija, jolta se kyky puuttuu, jää täydelliseen mitättömyyteen; hän katselee epätoivoissaan miehekästä Michelangeloa ja miehekästä Celliniä. Hänkin on ajatuksissaan luonnon ja sen alkuvoimien tasalla, mutta hänessä ei ole välttämätöntä keskittymiskykyä, hän ei voi heittäytyä koko olemuksellaan suoritettavaan tekoon. Politiikassa, sodassa, kaupassa, sanalla sanoen kaikissa inhimillisissä asioissa, on voiman salaisuutena keskittyminen.»