* * * * *
Elämällämme täytyy siis olla päämäärä, ja koko tarkkaavaisuutemme tulee kohdistua siihen. Tässä on kuitenkin vältettävä kahta väärinkäsitystä.
Ensinnäkään ei riitä pelkkä päämäärän asettaminen eikä valitseminen saa tapahtua onnen kaupalla. Sen tulee vastata meidän tunteitamme, olemuksemme syviä viettejä. Psykologit ovatkin osoittaneet, että tarkkaavaisuutemme lähde piilee tunne-elämässämme, viettiemme alueella. Omaehtoinen keskittyminen kiinnittää henkeämme harrastuksemme esineeseen, asiaan, joka koskettaa meissä olevia kieliä. Jos yritämme kääntyä vastakkaiselle taholle, saamme aikaan sisäistä taistelua ja menetämme parhaan osan voimiamme. Muistettakoon, mitä edellä sanoimme sielullisten sisältöjen torjumisesta. Ei saa tavoitella asiaa, jos syvimmässä sydämessään tahtoo saavuttaa sen vastakohtaa. Jos niin menettelee, toimii samalla tavalla kuin se henkilö, joka kansanomaisen kuvallisen lausuman mukaan »etsii työtä rukoillen hyvää Jumalaa, ettei työtä suinkaan löytyisi» ja joka ei tietenkään sitä löydä. Toinen väärinymmärrys syntyy, jos keskittymistä verukkeena käyttäen rajoitumme niin ahtaaseen ja yksinomaiseen esineeseen, että siitä koituu se, mitä yleensä mainitaan keppihevon nimellä. Keskittyminen ei merkitse päähänpiintymää, ja äsken Napoleonista puhuessamme näimme, kuinka hän osasi tarpeen mukaan vaihtaa keskittymisensä kohdetta. Tässäkin opastaa herkkävaistoinen tarkkaavaisuuden psykologia meitä oikeaan. Ribot huomauttaa aivan oikein, että tarkkaavaisuustila, joka näyttää tasaisesti jatkuvalta, on todellisuudessa vuoroileva: esine on tarkkaavaisuudelle vain »keskus», johon se palaa ja josta alinomaa jälleen poistuu, yhä avartaen kehäänsä; jokainen esineen osa ja samoin sitä koskevat mietteemme vangitsevat vuoroin mielenkiintoamme. Kaikkein vähäisimpäänkin aineelliseen olioon kohdistuessaan tarkkaavaisuutemme menettelee samoin.
Monet »keskittymistaidon opettajat» neuvovat harjoittelemaan siten, että katselee esimerkiksi sormenpäätä, mitään muuta ajattelematta. Sellaisessa tapauksessa tarjoutuu kaksi mahdollisuutta: joko vaivun siten hypnoottiseen tajuttomuuteen tai jään tajuiseen tilaan; mutta viimeksimainitussa tapauksessa tajunnantila on aina moniosainen. Ensinnäkin näen sormenpääni, ja siihen vaikutelmaan kuuluu jo lukuisia väri- ja muotoaistimuksia; lisäksi tulee sekavampi ja kuunkehää muistuttava vaikutelma, joka on tietoa tarkatun kohdan ympäristöstä; vihdoin vielä tekemääni kokeeseen kohdistuva ajatus ja (ainakin tajunnan taka-aloilla) se muisto, että toimintaohjeet kieltävät minua ajattelemasta mitään muuta.
Jos kaikkein mitättömimmässä tarkkaamistoimessa on niin laita, niin sitä vähemmin voi olla mahdollista käsittää kokonaista elämän päämäärää päähänpiintymän muodossa. Sikäli kuin ihmisen elämänpäämäärä muuttuu suppeammaksi ja lähentelee piintymää, köyhtyy hänen elämänsä, ja hän menettää sitäpaitsi suhteidentajun, kadottaa kykynsä havaita olioita sellaisinaan ja vaikuttaa niihin; hänen voimansa kuluu hukkaan tai, käyttääksemme jälleen kuvaavaa kansanomaista lausepartta, hän puskee päänsä seinään. Eläinsuojelusyhdistykset ansaitsevat epäilemättä kiitosta siitä, että vaativat vetojuhtien silmälappuja poistettaviksi, mutta yhtä tärkeätä olisi poistaa samat laitteet eräiltä kaksijalkaisilta. Ihanteenamme ei saa olla ihminen, joka elää yksinomaan postimerkkikokoelmansa hyväksi.
Päämäärämme tulee olla tarkoin määrätty, mutta samalla avara. Oikeastaan ei tule puhua päämäärästä, vaan päämäärien järjestelmästä, jonka eri osat sointuvat toisiinsa niinkuin elävän elimistön osat. Olemme nähneet, että persoonallisuutemme kehittäminen merkitsee viettiemme asteikon hyvää järjestämistä. Päämääränämme tulee olla yksinomaan persoonallisuutemme heijastaminen tulevaisuuden valkoiselle kankaalle. Meidän tulee löytää siitä itse persoonallisuudessa piilevä monipuolinen ja järjestetty runsaus. Sen tulee olla edellämme liikkuva varjo, oman itsemme suurennettu ja yksinkertaistettu kuva.
Yksinkertaistamista ei kuitenkaan saa kehittää liian pitkälle. Puhuessamme »järjestetystä runsaudesta» kosketamme arkaa kohtaa. Järjestäminen merkitsee köyhdyttämistä, mutta se, joka tahtoo saavuttaa kaikki, joutuu sekasorron vaaraan. Keskittyminen järjestää ja köyhdyttää. Se on välttämätön toimintaa ja todellistamista varten (sanan henkisemmässäkin merkityksessä), mutta todellistaminen merkitsee aina monien mahdollisuuksien uhraamista. Kun valonheittäjästä leviävä valokeila keräytyy yhdeksi ainoaksi kirkkaaksi säteeksi valaistakseen määrättyä kohtaa, niin kaikki muu sen kehään kuulunut painuu pimeään. Sellaista uhria edellyttää siirtyminen haaveesta toimintaan, avartuneesta keskittyneeseen ajatukseen. Siinä mielessä tekeminen merkitsee hiukan vähempää olemista.
Meidän tulee uskaltaa siten uhrautua, mutta tulee samalla tietää, millaisen menetyksen vaaraan silloin suostumme. Liikemies, josta ammatin harrastukset ovat hävittäneet kaikki muut inhimilliset kyvyt ja jonka aivoissa ja sydämessä ei enää ole sijaa muulle kuin etujen yhdistelmille, voi olla keskittymisen mallikuva, mutta elämänkäytön esikuva hän ei varmaankaan ole. En puolestani tiedä mitään masentavampaa kuin se ihanteeksi ylennetty keskinkertaisuus, jota Amerikan lukemattomat keskittymisoppaat suosittelevat. Runsas epäjärjestys on sentään parempi kuin sellainen vaivainen sopusointu.
Ilmapallon nouseminen edellyttää epäilemättä painolastin vähentämistä; toisinaan täytyy heittää pois arvokastakin. Sellaisen hinnan vaatii elämä; tulee tietää, mihin uhriin tahtoo suostua, tulee antaa elämänsä pelin panokseksi, kuten William James sanoo. Siinä on kenties eräs niistä syistä, jotka saavat meidät kaipauksen tuntein muistelemaan nuoruus- ja lapsuusaikaa; niinä aikoina meissä ilmeni lukuisia mahdollisuuksia, joista monet täytyi myöhemmin uhrata muutamien hyväksi. Missään tapauksessa ei saa keskittymistä verukkeena käyttäen laiminlyödä sisäistä elämäänsä. Jos meidän tuleekin tehdä työtä olemuksemme tihentämiseksi, on siinäkin osattava noudattaa kohtuutta. Emerson sanoo, että jos maapallo olisi riittävässä puristuksessa, niin se voitaisiin sijoittaa munankuoreen. Mutta miten kävisi silloin maailman elävän kauneuden? Meidän tulee hyvin harkita, ennenkuin luovumme eräistä jumalista, jotka pyrkivät meissä syntymään. Vaali on yhtä vakava kuin kihlaus; se koskee koko elämää.
* * * * *