Elämän keskittäminen ei kumminkaan ole yhden ainoan päivän työ. Asiaa ei saa käsittää niin, että henki kohdistaa valintansa kerta kaikkiaan johonkin esineeseen monien joukossa; sen on alinomaa vääjäämättä siihen palattava. Tämä kihlaus on uudistettava joka aamu. Ellei elämän keskittyminen olekaan väkivaltaisen ponnistuksen tulos, edellyttää se ainakin itsepintaista kestävyyttä. Tämän vääjäämättömyyden vakaan ja varman mahdin on Emerson oivallisesti kuvaillut: »Kuormajuhta liikkuu tavanomaista latuansa taitavammin kuin arabialainen varsa. Kemiassa osoittautuu jatkuva heikko sähkövirta yhtä vaikuttavaksi kuin sähkökipinä ja on suoritettavissa töissä verraton apukeino. Samoin voimme inhimillisen toiminnan alueella asettaa hyökyilevän tarmon vastapainoksi jatkuvan harjaantumisen. Me ulotamme saman voimamäärän pitempään aikajaksoon tahtomatta sitä tihentää yhteen ainoaan tuokioon. Siinä on sama kultaunssi, kerran pallona ja kerran lehtenä. Yli-insinööri Buford hakkasi West-Pointissa vasaralla kanuunan vääntötappeja, kunnes ne katkesivat. Hän laukaisi tykin sata kertaa, kunnes se räjähti rikki. Mikä isku rikkoi tapit? Jokainen isku. Mikä laukaus sai tykin räjähtämään? Jokainen laukaus.»
Sellainen vääjäämättömyys ei kumminkaan saa olla pikkumaista eikä jäykistyä sairaalloisuudeksi. Tulee muistaa, että elämä on liikettä, tulee joka hetki sopeutua siihen uudestaan eikä sallia mekaanisten, kaiken tarkoituksensa kadottaneiden tottumusten päästä loisina rehoittamaan tai pieksemään pelkkää tuulta kuin tyhjän myllyn siivet. Jähmettynyt ihanne ei kykene tehokkaasti ohjaamaan askeleitamme; itämaiden kuninkaitten edellä vaelsi kirkas tähti. Mutta jos elämä välttää sellaisen jäykän jähmeyden ja säilyy todella elävänä, niin se vääjäämättömästi päämääräänsä suuntautuen saavuttaa korkeimman mahtinsa.
»Vääjäämättömät ovat toisia oivallisemmat», kirjoittaa Hugo. »Henkilölle, joka on yksinomaan uskalias, tarjoutuu suuruus vain tuokioittain, urhoollisuus on vain luonnonlaatuun kuuluva seikka; se, joka on vain rohkea, omistaa yhden ainoan hyveen, mutta suuri on se, joka vääjäämättä pysyttelee todessa. Suurten sydänten salaisuus piilee melkein kaikkinensa tässä sanassa: hellittämättä. Hellittämättömyys suhtautuu urhoollisuuteen niinkuin pyörä vipusimeen: tukipiste vaihtuu siinä lakkaamatta. Olipa päämäärä sijoitettu maan päälle tai taivaaseen, päämäärään pyrkiminen on kaikki kaikessa; edellisessä tapauksessa ihmisestä tulee Kolumbus, jälkimmäisessä Kristus.»[23]
Newtonilta kysyttiin, kuinka hän oli johtunut suuriin keksintöihinsä, ja hän vastasi: »Niitä aina ajattelemalla.» Muistuu mieleeni, että Bergson vaatimattomasti määritteli eräässä Collège de Francen luennossa filosofisen neron alinomaiseksi tarkkaavaisuudeksi, samoinkuin jo Buffon aikoinaan sanoi: »Nero on jatkuvaa kärsivällisyyttä.»
Tämä säyseä määritelmä, joka esittää neron meille suunnilleen kelpo työjuhtana, on herättänyt oikeutettua vastustusta, varsinkin romantikkojen keskuudessa, jotka kuvittelivat Pegasoksen riehakkaammaksi ja hankkivat itselleen ansiota ainakin alkuperäisen hyökyvoiman ilmaisijoina. Mutta vaikka hellittämätön keskittyminen ei riittäisikään tekemään neroa, ei silti pidä unohtaa, että vain se kykenee tempaamaan neron pelkän mahdollisuuden esikartanoista ja siirtämään sen toiminnan kentälle. Alfred de Vigny osuu epäilemättä oikeaan kuvaillessaan Cinq-Marsissa Richelieun keskittymiskykyä:
»Sinä päivänä havaitsivat hänen palvelijansa, ettei hän vuorokauteen nauttinut mitään ravintoa ja että hän jännitti kaikki sielunvoimansa ohjattavien tapausten harkitsemiseen siinä määrässä, että voitti ruumiilliset kipunsa, ikäänkuin olisi ne unohtamalla voittanut. Tämä tarkkaamiskyky ja tämä melkein alinomainen mielenmaltti koroittivat hänet melkein neroksi. Hän olisi ollut täysi nero, ellei hänestä olisi puuttunut synnynnäistä sielun ylevyyttä ja sydämen jaloa lämpöä.»
Niin johdumme tässä toista tietä kulkien asiaan, jota käsittelimme puhuessamme persoonallisuudesta.
* * * * *
Ei voi kyllin korostaa sitä totuutta, että hengen keskittäminen on voiman tärkein edellytys. Se on valtava vahvistaja seuraavista syistä.
Keskittyminen on tarkkaavaisuuden korkein aste. Mutta tarkkaavaisuus (sen tietävät kaikki psykologit, eikä tarvitse olla psykologikaan kyetäkseen sen oivaltamaan) on itse älyn edellytys, vieläpä siinä määrässä, että voisi melkein sanoa, asioille liikaa väkivaltaa tekemättä: äly on tarkkaavaisuutta. Jos siis tarkkaavaisuus, kuten näimme, on myös voiman varmin edellytys, niin siitä johtuu, että älykkäimmät ovat myöskin voimakkaimmat, ainakin mahdollisuuden näkökannalta, ja että heidän tarvitsee edetä vain askel kauemmaksi muuttuakseen siksi todellisuudessakin. Se askel on keskittyminen, tottumus yhtenäisempään, tehokkaampaan ja tyynempään tarkkaamiseen, joka muuntaa valonsäteet polttopisteeksi. Siinä on rohkaisevaa varmuutta. Älyn ei sovi epäillä itseänsä; sen tulee kerta kaikkiaan tietää, että voima piilee siinä. Siten tulee varmennetuksi Carlylen suurenmoinen uskontunnustus: