»Sittenkin pysyy aina totena, että äly on ihmisten lasten keskuudessa varsinainen kunnioituksen esine, hartaiden rukousten, pyhien lupausten ja kiihkeän etsinnän oikea esine, kaiken kaikkiaan ainoa sellaisten pyrkimysten esine. Ihmisille suo ymmärryksen Kaikkivaltiaan innoitus. On näet lausuttava kerta toisensa jälkeen, kunnes kuolevaisraukat alkavat asiaa oivaltaa ja ravistautua hereille kohtalokkaasta horroksestaan ja häpeällisen kirouksen ikeen alta: että ihminen, jossa on aito äly eikä vain näennäinen, on luonnostaan välttämättä jalo ihminen, rohkea, vilpitön ja jumalaisella voimalla varustettu ihminen, joka voi saada selkoa kaikkeutemme laeista juuri siitä syystä, että on ja on ollut niin uskollinen sen laeille; hän on taivaan sanansaattaja, ja ihmisille on onneksi, jos seuraavat häntä, mutta suureksi onnettomuudeksi, elleivät niin tee. Ihmisen äly on tarkkaan harkiten hänen arvonsa täsmällinen mitta, ja siihen kohdistuva kunnioitus on kaikkien valioiden ja kaiken valikoimisen ydin.»
VI
SYDÄMEN VOIMAT.
Jos pidämmekin keskittynyttä tarkkaavaisuutta sisäisen voimamme varmimpana takeena, ei kumminkaan tule otaksua, että siten tunnustaudumme hedelmättömän intellektualismin kannattajiksi. Tutkiessamme hiukan lähemmin tarkkaavaisuustointa kohtaamme piankin erään aivan toisenlaisen kerrostuman, nimittäin sydämen voimat, jotka ovat elämänhyökymme ehtymättömin lähde. Palautamme tässä mieleemme, mitä psykologit ovat opettaneet tarkkaavaisuudesta.
»Ihminen samoinkuin eläinkin», kirjoitti jo Ribot, »kiinnittää spontaanisesti tarkkaavaisuutensa ainoastaan siihen, mikä sitä jotenkin liikuttaa, herättää siinä mielenkiintoa, saa aikaan mieluisan, epämieluisan tai sekalaisen tilan. Mielihyvä ja mielipaha osoittavat kuitenkin vain, että jotkin viettimme tulevat tyydytetyiksi tai ehkäistyiksi; mutta koska viettimme ilmaisevat sisintä, ominta olemustamme, luonnettamme, niin siitä seuraa, että spontaaninen tarkkaavaisuutemme pohjautuu olemuksemme syvimpään perustukseen.»[24]
Äskeisempinä aikoina on Rignano suorittanut vieläkin syvemmälle tunkeutuvan analyysin johtuen siihen tulokseen, että tarkkaavaisuus on affektiivinen tila tai oikeammin kaksi affektiivista tilaa, jotka pitävät toisiaan tasapainossa. Yleisesti tunnettu on tämä akvaariokoe: Hauki sijoitetaan säiliöön, jota erottaa toisesta lasinen väliseinä, ja viimeksimainitussa säiliössä on kivikaloja. Hauki syöksyy niitä tavoittamaan, mutta myöhemmin se muistaa tuloksettomat yrityksensä ja ehkäisee ensimmäisen virikkeensä. Sellainen on Rignanon mukaan tarkkaavaisuus: halun hyöky, jota estää älykäs varovaisuus tai pelko (vaikkapa vain erehtymisen pelko). Ristiriidasta johtuu pysähdys, tasapaino, joka juuri onkin tarkkaavaisuutta.[25] Mutta olipa tämän nerokkaan teorian laita miten tahansa, tarkkaavaisuuden tunneperäinen olemus on varma asia.
Käsittäessämme persoonallisuuden versovien viettien sopusointuiseksi yhdistelmäksi pidimme jo silloin affektiivista elämää olemuksemme ytimenä. Korostamalla sitten tarkkaavaisuuden merkitystä herätimme kenties sellaista käsitystä, että oli kysymyksessä aivan toinen voima; mutta niin ei suinkaan ollut todellisuudessa laita. Jos siis keskittyminen onkin elävän lyhteen side ja luo siihen muotoa, on kuitenkin huomattava, että side on samaa olkea kuin lyhde ja että ne molemmat ovat saman ydinmehun kasvattamat.
* * * * *
Ei saa suinkaan väittää, että jokainen tunnetila on voiman lähde; sellaisen mielipiteen todeksinäyttäminen olisi suorastaan mahdotonta.
Eikö sisäisen elämän ja hengen keskittämisen vaatimus edellytäkin samalla eräänlaista rauhan ilmakehää ja niinmuodoin eräänlaista tunne-elämämme vallitsemista? »Pudisteltava ennen käyttöä» — tämä eräiden lääkepullojen kupeesta luettava määräys ei sovellu siihen eliksiiriin, joka muodostaa henkisen voimamme. Toisaalta ei sellainen rauha saa muuttua välinpitämättömyydeksi tai turtumukseksi; vaaditaan liikkuvaa rauhaa, niinkuin tyynesti eteenpäin kiitävässä suuressa virrassa. Meidän tulee varjella itseämme yhtä hyvin herpoutuneen epäröivältä kuin levottomalta, häilyvältä ja hätäilevältä mielentilalta. Edellisessä tapauksessa on kiintyminen mahdoton, koska puuttuu harrastusta, jälkimmäisessä on liian monenlaisia harrastuksia, joten mikään niistä ei pääse vallitsemaan mieltä, joka tahtoo kiintyä kaikkeen eikä kiinny mihinkään. Niin ollen koskettavat äärimmäiset vastakohdat tässäkin toisiaan, molemmat vastakkaiset tunne-elämän muodot ovat toistensa kaltaiset sikäli, ettei kumpikaan niistä kykene saamaan mitään aikaan. Kummassakin tapauksessa on liian vähän eikä suinkaan liian paljon tunnevoimaa; on näet hyvin epäiltävää, sopiiko Don Juania moittia rakkauden yltäkylläisyydestä.