Epäröintiä ja hätäilyä tulee kumpaakin varoa yhtä tarkoin. Sisäisestä elämästä puhuessamme viittasimme jo hätäilemiseen, nykyaikaisen sivilisation yleiseen tautiin. Epäröinti on yhtä haitallinen. Epäröivä, samoinkuin hätäinenkin, liikkuu lakkaamatta, mutta ei pääse milloinkaan perille. Hänen elämänsä kuluu hänen kävellessään edestakaisin tienristeyksessä tietämättä mihin suuntaan tulee lähteä, ja niin hän tuhlaa suotta voimansa. Hän kenties väittää, ettei hänellä ole riittäviä valinnan perusteita. Mutta onko meillä milloinkaan riittäviä perusteita? Punnitessamme syitä puolesta ja vastaan me ennakoimme tulevaisuutta, pidämme silmällä mahdollista ja todennäköistä; jos tarvitsisimme ratkaisuamme varten välttämättä varmuutta, ratkaisisimmeko milloinkaan? Sittenkin täytyy valita, vaikkapa vain heittämällä höyhenen ilmoille, ja valinnan jälkeen täytyy sanoa itselleen, että arpa on heitetty. On parempi ratkaista väärin kuin pidättyä kaikesta ratkaisusta. Eräänlainen uskaliaisuus, kiintymys vaaralliseen leikkiin, voi silloin tukea horjuvaa tarmoamme. Toiminta, jota olemme velvolliset suorittamaan määrätyllä hetkellä, ammattimme tai oman valintamme vuoksi, voi sekin olla avuksi, koska se estää meitä peruuttamasta päätöstämme. Mutta jo pelkkä keskittymistottumus, joka tietoisesti kiinnittää meitä päämääriimme, tarjoaa hyvää suojaa epäröintiä vastaan.

Hätäily ja epäröinti voivat turmella koko toimintamme, jopa älymmekin. Siinä hätäily muuttuu siksi arvostelmien »äkkinäisyydeksi», josta Descartes viisaasti varoittaa teoksessaan Discours de la Méthode. Jokin määrä tieteellistä sivistystä on siinä paras lääke; mutta epäsuotuisimpina olosuhteina täytyy pitää elämää sanomalehtien ja päivänpolitiikan piirissä, siis niitä olosuhteita, joissa aikalaisemme valitettavasti parhaiten viihtyvät. Älyn epäily tekee sairaalloisessa muodossaan ihmisen kykenemättömäksi mihinkään toimintaan; kotoa lähtiessään hän ei muista, onko lukinnut ovensa, ja palaa kymmenen kertaa asiaa toteamaan. Epäily herpaisee. Terve äly, joka välttää äkkipikaisuutta, joutuu helposti epäilyn vaaraan, koska oivaltaa ongelmien äärettömän monisyisyyden. Sellaisissa tapauksissa vaikuttaa äly, joka periaatteellisessa katsannossa on voiman edellytys, lamaavasti elämään ja toimintaan. Silloin on parasta suorittaa valtiokaappaus: menetellä keskellä epäilyä ikäänkuin ei ollenkaan epäilisi. Tulee uskaltaa valita ajatuksensa ja asettaa panoksensa hypoteesin varaan. Itse älyn elämä vaatii sitä, mutta elämä sinänsä vaatii enempää. Siinä on Pascalin kuuluisa veto; siinä on taasen vedottava uskallukseen ja palauduttava jälleen kaiken älyn tuollepuolen, niihin sydämen syihin, »joita järki ei ollenkaan tunne».

* * * * *

Meidän pontimenamme on vaisto. Mutta kaiken vaiston ilmauksena on mielenliikutus. Siitä syystä emme saa ylenkatsoa näitä tunnetiloja.

On kuitenkin olemassa sellaisia mielenliikutuksia, jotka voivat koitua turmioksi ja ovat pikemmin heikkouden kuin voiman ilmaus. Kukapa ei ole kokenut vihan tai pelon aikaansaamaa vahinkoa? Molemmat voivat epäilemättä olla meille avuksi; varsinkin viha voi närkästymisen muodossa toisinaan kannustaa meitä suuriin saavutuksiin; viha ja pelko pohjautuvat samoinkuin kaikki muutkin mielenliikutukset vaistoihimme ja niillä on siis biologista merkitystä, ne ovat hyödylliset elämässä. Edellinen on eläimessä valmistautumista hyökkäykseen, jälkimmäinen järjestelee sen puolustustoimenpiteitä, joko niin, että eläin pakenee, tai siten, että se teeskentelee kuollutta. Siinä havaitsemme molemmat muutenkin tutut pelon lajit: toinen saa lähtemään käpälämäkeen, toinen herpaisee polvet. Sellaiset reaktiot kuuluvat kuitenkin oikeastaan kehitysvaiheeseen, jossa emme aina ole, ja useasti ne eivät enää ollenkaan sovellu elämämme olosuhteisiin. Jos otaksutaankin oikeaksi Darwinin ja Spencerin selitys, jonka mukaan vihalle luonteenomainen ylähuulen kohoaminen merkitsee kulmahampaiden paljastamista, jotta ne voivat heti käydä puremaan, ja karvojen heristymisen tulee saada eläin näyttämään suuremmalta ja peloittavammalta, on joka tapauksessa varsin varmaa, etteivät sellaiset refleksiliikkeet ole meille enää miksikään hyödyksi, ja samoin on useimpien vihan ja pelon fyysillisten ilmausten laita: ne tekevät meidät yleensä pikemmin naurettaviksi kuin kunnioitustaherättäviksi, ja pilapiirtäjät tietävät asian varsin hyvin.

Lakattuaan olemasta hyödyllisiä, sellaiset mielenliikutukset muuttuvat suorastaan vahingollisiksikin. Niiden aikaansaama reaktio ei saa enää tilaisuutta purkautua tavanomaista tietänsä, vaan »kääntyy takaisin» ja niin sanoaksemme tärisee voimatonna paikallaan. Siinä on epäilemättä syy niihin ruumiillisiin ja sielullisiin häiriöihin, joita viha ja pelko saavat usein aikaan. Ne eivät purkaudu taisteluna tai pakoonjuoksemisena, vaan nousevat aivoihimme, ja me joudumme »päästä pyörälle».

Sellaiset esimerkit eivät kuitenkaan oikeuta meitä menettelemään niinkuin Larguier des Bancels kerrassaan tuomitsemaan mielenliikutukset ja pitämään niitä pelkkinä »vaiston hukkalaukauksina»,[26] sillä viha ja pelko ovat hukkalaukauksia ainoastaan edustaessaan vaistoja, jotka eivät enää sovellu muuttuneisiin olosuhteisiimme. On kuitenkin toisaalta myönnettävä, etteivät vaisto ja tunne ansaitse sokeata luottamustamme, ja syynä on, että kehityksen tapahtuessa muutamat vaistot lakkaavat olemasta elämääedistäviä ja muuttuvat vaarallisiksi. Ajateltakoon vain usein esiintyvää esimerkkiä: vanha vaisto saa perhosen liikkumaan kohti valoa, mutta tämä vaisto ei ollut arvannut, että rakennamme lamppuja, jotka kärventävät perhoselta siivet.

Meidän tulee siis varoa mystillistä luottamista vaiston kaikkitietävyyteen; älyn asiaksi jää aina tutkia virikkeittemme arvoa, suunnata luonnon sille tarjoamaa voimaa; mutta tämä voima johtuu epäilemättä vaistosta ja tunteesta. Eikö kristillisyyden käytännöllinen etevämmyys stoalaisuuteen verraten olekin siinä, että edellinen lisää tunnetta, jälkimmäinen sitävastoin sen surmaa?

* * * * *

Tuhoisain mielenliikutusten torjuminen ei ole ylen vaikea asia; muun muassa vaikuttaa autosuggestio tässä erittäin tehokkaasti. Vaikeampaa lienee kehitellä itsessämme tunnevoimia, joita pidämme toivottavina. Mielenliikutuksen erikoisuus ja arvo näet piilee sen omaehtoisuudessa; käskyä totteleva mielenliikutus on sinänsä ristiriitainen käsite. Joka tapauksessa on ainakin eräänlainen kielteinen työ tässä mahdollinen. Mielenliikutus, joka ilmenee meissä vaiston heijastumana, on ennen kaikkea luontainen asia samoinkuin vaistokin; lapsessa sitä on runsaat määrät. Kysymys, miten voimme hankkia itsellemme teennäisiä tunnevoimia, on niinmuodoin sinänsä teennäinen; tehtävänä voi olla ainoastaan estää tunnevoimaa häviämästä tai korkeintaan pyrkiä sitä jälleen saavuttamaan. Tässä siis joudumme taaskin vain toteamaan, että on välttämättä väistettävä tai tuhottava torjuttuja sielullisia sisältöjä, jotka tylsyttävät alkuperäisten reaktioittemme eloisuutta ja herkkyyttä.