On siis ylen vaikeata tarkoin vallita tunne-elämäämme sen kiivaassa ja villissä muodossa, mielenliikutuksena; mutta melkoista helpompi on siihen vaikuttaa sen esiintyessä tyynemmässä muodossa, tunteena. Varsinainen mielenliikutus ilmaisee vaiston alkutilaa, sen niin sanoaksemme eläimellistä astetta; tunne sitävastoin edustaa jo kehittynyttä ja muotoutuvaa viettiä ja vaistoa. Tunteen kasvattaminen on mahdollinen asia; jokainen kasvattaja on sen kysymyksen ratkaissut omalla tavallansa.¹
* * * * *
Niiden kysymysten joukosta, jotka erikoisesti tukevat voimiamme ja ovat arvokkaimmat kehiteltäviksi, on mainittava ennen kaikkea luottamus. Olemme voineet suurin piirtein katsoen pitää henkisen voiman hankkimista eräänlaisena koko elämäämme koskevana autosuggestiona; mutta toisaalta havaitsemme, kuinka arvokas apukeino luottamus on kaikessa autosuggestiossa.
Luottamus voi olla välitöntä tai harkittua. Minä nimitän välittömäksi luottamukseksi sitä, joka kohdistuu yksinomaan päämäärään, ollenkaan kysymättä, millä keinoilla se on saavutettavissa. Harkittu luottamus koskee välineitä; se vaatii takeita. Niinpä luottaa lapsi välittömästi, spontaanisesti siihen tosiasiaan, että päivä koittaa huomennakin; tämä luottamus muuttuu harkituksi, kun voimme sitä perustella vetoamalla luonnonlakeihin. Roland ei tyydy luottamaan menestykseensä välittömästi; hän luottaa jäntereiseen käsivarteensa ja kelpo miekkaansa Durandaliin.
Nyt käsiteltävänä olevassa tapauksessa eivät luottamuksen eri lajit ole yhtä tärkeät. Välittömän luottamuksen laita on samoin kuin uskonnollisella alalla niin sanotun sokean uskon, jonka väitetään periaatteellisessa katsannossa olevan toisen veroinen, mutta joka todellisuudessa riittää vain sille, joka suostuu silmänsä ummistamaan. Henkilö, joka on tottunut ajattelemaan ja tiedustelemaan asioiden oikeutusta, havaitsee varmaan sellaisen liian lapsellisen luottamuksen ajan pitkään kestämättömäksi. Suggestio sinänsä luo meihin epäilemättä tuottavampaa asennetta, mutta tämän asenteen kestävyys edellyttää, että voimme pitää sitä järkevänä.
Terve luottamus itseemme, ihmisiin ja elämään ilmenee erittäin arvokkaana kaikelle toiminnallemme. Kun on kysymyksessä sen hankkiminen, tulee kuitenkin tutkia niitä perusteita, jotka voivat sen mielestämme oikeuttaa.
Onneksi ei sellaisista perusteista ole puutetta. Oivaltaessamme henkisen voiman todelliset ehdot, keskittymisen merkityksen, ja alkaessamme varmasti uskoa, että »asia riippuu meistä itsestämme», olemme epäilemättä selvittäneet useita syitä, joiden nojalla voimme luottaa omaan henkeemme, omaan voimaamme. Ja toisaalta: mitä lujemmaksi luottamuksemme kehittyy, sitä selvemmin näemme sen siunaukselliset vaikutukset ja alamme kohta luottaa luottamukseemme, mikä vuorostaan on omansa sitä vieläkin lisäämään.
Tässä ei kumminkaan ole kysymyksessä ainoastaan oma voimamme; tuhansien muiden kaltaistemme voimat vaikuttavat meihin tuhansin tavoin, niinkuin jalankävijät hipovat ja tyrkkivät toisiaan suurten kaupunkiemme valtakaduilla. Emme ole niin lapselliset, että uskoisimme olevamme voimakkaammat kuin kaikki muut; on olemassa eräs raja, jonka yli siirryttyään itseluottamus muuttuu julkeudeksi ja oikean mittakaavan puuttuessa saattaa meidät alttiiksi kaikenlaisille pettymyksille. Emme menettele niinkuin kehoittavat menettelemään amerikkalaiset yleistajuisten käsikirjojen sepittäjät, jotka typerän pöyhkeästi saarnaavat meille uutta ja käsittämätöntä hyvää sanomaa: että julkea keskinkertaisuus on vaatimatonta ansiollisuutta parempi. Ja vain epäilevän suvaitsevasti hyväksymme heidän lukijoilleen suosittelemiansa typeriä kaavoja: »Minun aivoni ovat yhtä hyvät kuin kenen muun tahansa; minä kykenen siis suorittamaan yhtä suuria tekoja kuin kuka muu hyvänsä.» Sellainen kaava tosin voi vaikuttaa edullisena suggestiona henkilöön, jonka aivot eivät ole erinomaiset ja jota sellainen lapsellinen väite ei loukkaa.
Opittuamme tuntemaan voimiemme rajat varjelemme elämämme vakaata kulkua parhaimmin siten, että opimme luottamaan toisiin, varmasti uskomaan, etteivät lähimmäisemme ainakaan muodosta tiellemme ylipääsemättömiä esteitä ja että useat heistä päinvastoin edistävät elämämme hyökyä. Henkilö, joka on tottunut liikkumaan suurilla bulevardeilla, keksii aina keinon päästäkseen lipumaan ihmisvirtain mukana, ja totta on, että eräänlainen luottava huolettomuus auttaa sellaisessa pulmassa, kun sitävastoin uusi tulokas, joka lisäksi pelkää sellaista vilinää, astuu väärän askelen toisensa jälkeen ja joutuu armottoman tyrkkimisen esineeksi.
Jokseenkin samoin on laita elämässä yleensä: eräänlainen luottamus toisiin tekee esiintymisemme luontevammaksi ja levollisemmaksi. Mutta onko sellainen luottamus oikeutettu? Onko meillä takeita, että toisten ihmisten voimat vaikuttavat meihin edistävästi? Tämän kysymyksen kunnollinen selvittäminen edellyttää perehtymistä persoonallisen vaikutuksen ongelmaan, jota käsittelemme tuonnempana. Saamme nähdä, että vaikutuksemme toisiin riippuu suuressa määrässä itsestämme, omasta henkisestä voimastamme ja samalla herättämästämme luottamuksesta, kun meitä elähdyttävänä voimana on rakkaus. Rakkauden mahti on usein julkilausuttu tosiasia, ja me kohtaamme tässäkin erään sen ilmennyksen. Selvää on, että mitä epäitsekkäämmät päämäärämme ovat, sitä vähemmän joudumme vaaraan loukata toisia. Loukkaamisen välttäminen tosin edellyttää vielä, etteivät päämäärämme ole kovin paljon korkeammalla keskimääräistä käsityskykyä, sillä kaikki kansat ristiinnaulitsevat niitä, jotka rakastavat ihmisiä liian ylevässä hengessä. Toisiin kohdistuvan luottamuksen laita on siis samoin kuin itseluottamuksemme: siinäkään ei saa mennä määrättyä rajaa kauemmaksi, eikä ole viisasta liiaksi luottaa toisten ihmisten suomaan apuun, ei silloinkaan — tai: varsinkaan ei silloin — kun heidän pitäisi meitä auttaa kaikkein puhtaimpien päämäärien saavuttamiseen. Parempi on kuitenkin heihin luottaa kuin heti pukeutua epäluulojen panssariin, sillä viimeksimainittu menettely herpaisee kaikki yrityksemme.