Mutta jos voimmekin pelkäämättä luottaa itseemme ja toisiin ihmisiin, nousevat vielä ihmisten olopiirin tuolta puolen kaikki luonnonvoimat meitä vastaan. Me olemme pelkkänä atomina maailman armoilla. Tämä ajatus on masentava, ja hyvä on, jos voimme asettaa sen vastapainoksi vieläkin suuremman luottamuksen, nimittäin luottamuksen elämään ja maailmaan itseensä. Tiede osoittaa sellaisen luottamuksen melkoisesti oikeutetuksi. Se tekee meille mahdolliseksi yhä paremmin vallita luontoa lisääntyvän luonnontuntemuksen perustuksella ja paljastaa meille sitäpaitsi lain, jonka mukaan elävä olento sopeutuu ympäristöönsä, siten antaen meille vakuuden, että elämme soveliaassa maailmassa; ellei tämä maailma olekaan luotu meitä varten, olemme ainakin me luodut sitä varten.
Uskonnollisessa mielessä tämä kosmillinen luottamus voi epäilemättä kehittyä eheämmäksi ja hartaammaksi. Tässä ei ole tilaisuutta käydä tutkimaan, onko uskonnollinen luottamus perusteltu, sillä siten joutuisimme kehittelemään kokonaisen metafysiikan. Joka tapauksessa pysyy varmana, että sellainen luottamus on voiman lähde.
Meidän tulee siis kehitellä itsessämme kaikin mahdollisin keinoin luottavaista asennetta. Ei haittaa, vaikka luottamus ei olekaan aina harkiten perusteltua; meidän tulee muistaa, ettei luottamusta voida milloinkaan vastaansanomattomasti perustella, koska se silloin ei olisikaan enää luottamusta, vaan varmuutta. Kaikkeen luottamukseen (eikä vain uskonnolliseen) sisältyy jokin määrä uhkarohkeutta, vedonlyöntiä Pascalin esittämään tapaan. Luottamus ei ole loogillista päättelyä, se on iloista antautumusta, luottava ihminen astuu kevyen uskaliaasti ensimmäisen askelen, tarjoo iloisin mielin elämälle sovinnon kättä. Siinä on kysymyksessä paljoa enemmän sydämen kuin järjen teko. On siis nojauduttava järkiperusteisiin, mikäli suinkin mahdollista, mutta perusteiden puuttuessa täytyy uskaltaa syöksyä tuntemattomille aloille; järkisyyt ovat silloin pelkkä ponnistuslauta. Vasta siten syöksyessään tuntemattomaan luottamuksemme on todella oma itsensä; silloin se on samalla enimmin lapsen luottamuksen kaltainen.
Evankeliumin kehoitus, jonka mukaan meidän pitää tulla niinkuin lapset, koskee varmaan ennen kaikkea juuri luottamusta. Ja eikö meitä kehoita sellaiseen asenteeseen Zarathustrakin julistaessaan hengen kolmea muodonmuutosta:
»Mutta sanokaa minulle, veljeni, mitä voi lapsi, jos ei jalopeurakaan ole sitä voinut? Minkätähden täytyy raatelevan jalopeurankin lapseksi muuttua?
Lapsi on viattomuutta ja unohdusta, uusi alkaminen, leikki, itsestänsä pyörivä pyörä, alkuliike, pyhä myöntösana.
Niin, veljeni, luomisen leikki vaatii pyhää myöntösanaa; henki tahtoo nyt omaa tahtoansa, maailmasta kadonnut voittaa oman maailmansa.
Kolme hengen muuntumaa minä teille nimesin: kuinka henki muuttui kameeliksi ja jalopeuraksi kameeli ja jalopeura vihdoin lapseksi.»[28]
Luottavainen myöntö on tosiaankin leikin ja olettamuksen sukua, niiden seikkojen, joissa lapsi on mestari. Hän ei tahdo ilmaista, mitä on, vaan tahtoo keksiä. Mutta olettamuksesta, fiktiosta, on vain askel varsinaiseen luovaan työhön. Ja vaikka luottamus olisikin vain perusteetonta myöntöä, on se kuitenkin samalla luovaa myöntöä.
Adèle Kamm, sankarillinen sairas, jonka tarinan Paul Seippel on meille kertonut, kirjoitti sairasvuoteeltaan: »Jos minulta kysyttäisiin, mikä on tuottanut minulle enimmän onnen, niin vastaisin: luottamus… Jokaisen ihmisen sydän kaipaa lämmittämistä. Tässä maailmassa on ylen paljon jäisiä sydämiä, jotka ikävöivät lämpöä, mutta eivät löydä armasta sädettä ja sen vuoksi hyytävät toistenkin sydämiä, riistäen niistä luottamuksen. Niin vallitsee talvisää koko tienoossa, seurapiirissä, perheessä! Sattuu usein toisinkin, ja silloin on vaikutus ihmeellinen. On kaikenlaisia kulkutauteja, mutta luottamuksen kulkutauti on kaunein, ilahduttavin, kaikkein paras. Se oli Kristuksen työ, sillä hän on lämmittänyt palelevan ihmiskunnan.»