Elämäkerran kirjoittaja lisää: »Luottamuksen hyve on nykyaikana mitä harvinaisin. Kuinka paljon onkaan nuoria, terveyttä ja voimaa uhkuvia olentoja, jotka epäilevät itseänsä, toisia ja elämää! Onko ihmekään, jos elämä, johon he eivät luota, väistyy heidän askeltensa alta ja he tuntevat vaipuvansa lentohiekkaan? Adèle Kamm ei epäillyt mitään. Hän uskoi kättensä töihin. Hän uskoi hyvään. Hän uskoi hyviin aikomuksiin kaikissa niissä, joiden kanssa joutui tekemisiin, ja uskoi niin, että heidän oli mahdoton pettää hänen luottamustaan.»[29]
Mutta koska luottamus on ennen kaikkea lapsen hyve, tulee varsinkin pitää huolta siitä, ettei lapsi sitä kadota, tulee hiukan paremmin perehtyä sen pieneen, herkkään sydämeen ja erittäinkin varoa sitä milloinkaan pettämästä; jo siten tehdään paljon, jotta se säästyisi tuolta menetykseltä.
* * * * *
Tuntiessamme luottamuksen arvon opimme samalla tuntemaan optimistisen ja iloisen mielenasenteen merkityksen. Sellaiset tunteet ovat tavallaan sydämen myöntösanoja ja edistävät hengen myönteistä asennetta. Tässä käy ilmi, kuinka suuressa määrässä hengen keskittyminen on samalla sydämen teko. Jokainen tunne kohdistuu johonkin esineeseen, jonka kuva tunkeutuu mieleemme, kun tunne mieltämme liikuttaa. Kuinka voisimmekaan kärsiessämme ajatella mitään muuta kuin kärsimyksemme syytä? Jos meitä kehoitettaisiin sellaisena hetkenä keskittämään henkemme iloisiin ajatuksiin, sopusointuisiin päämääriin, niin neuvo tuntuisi meistä naurettavalta, vaikka sen noudattaminen on erinomaisen helppoa hilpeän mielialan vallitessa. Mutta ilomme ja murheemme riippuvat meistä itsestämme ja suggestioistamme paljoa suuremmassa määrässä kuin luulemme. Amerikkalaiset ovat oikeassa puhuessaan »velvollisuudesta olla onnellinen». Kärsimyksen palvominen on saanut aikaan paljon pahaa; tulee kiittää kaikkia niitä, jotka tahtovat perustaa ilon uskonnon.
»Eikö se, joka puhuu onnesta», kysyy Maeterlinck, »samalla jo hiukan siihen opasta? Enkö kutsu sitä luokseni, jos joka päivä lausun sen nimen? Ja eikö eräs onnellisten kaunis velvollisuus ole siinä, että he opettavat toisille, kuinka ihminen voi olla onnellinen? Varmaa on, että ihminen sen oppii: mikään muu ei ole niin helposti opittavissa. Jos elätte sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka siunaavat elämäänsä, alatte kohta itsekin siunata elämäänne. Hymy tarttuu yhtä helposti kuin itku, ja ne aikakaudet, joita nimitetään onnellisiksi, ovat usein aikoja, joina ihmiset ovat osanneet pitää itseään onnellisina.»[30]
Sen seikan, että kärsimystä on liian paljon kiitetty, ei kumminkaan pidä meitä harhauttaa sitä liiaksi moittimaan. Jos ilo ilmaisee sitä, että vietti tai vaisto omistaa esineensä ja on saavuttanut päämääränsä, niin kärsimys puolestaan osoittaa, ettei vietti tai vaisto ole löytänyt tyydytystään. Se todistaa, että meissä elää jokin vaatimus. Eikö tämän äänen väkivaltainen mykistäminen merkitsisi vaiston torjumista, olemuksemme väärentämistä? Tunnustaessamme vaiston arvaamattoman merkityksen tunnustamme samalla kärsimyksen arvon. Ne kuuluvat yhteen, ja romantiikka menetteli loogillisesti ylistäessään niitä yhtä rintaa.
Jos meissä on salaisia vapautettavia voimia, niin kärsimys on niiden huuto, jota meidän tulee kuunnella. Harhateille joutuu vain se, jolle varoittaja muuttuu palvonnan esineeksi, varoittaja, joka on vain meissä vankina piilevän jumalan ääni. »Durch Leiden Freude», kärsimyksestä iloa, sanoo Beethoven. Kärsimyksen olemisenoikeus perustuu siihen, että se on korkeampaan iloon johtava tie.
* * * * *
Sydämen voimat ovat hengen voimien alinomaisena tukena. Tunne, mielenliikutus, jopa intohimokin ovat pikemmin liittolaisiamme kuin vihollisiamme, kunhan emme antaudu sokeasti niiden valtaan. On hyvä, jos voimakas intohimo meitä kuljettaa, mutta sen tulee sittenkin olla hevonen, joka tottelee suitsissaolijaa. Se ei olekaan mahdotonta: intohimo muodostuu kohtalokkaaksi ainoastaan siinä tapauksessa, että uskomme sen kaikkivaltaan. Vähentämätön on ainoastaan sitä elähdyttävä voima, joka saa sen tuntumaan suurelta ja kohtalokkaalta, mutta meidän vallassamme on ohjata tätä voimaa, ja se, mitä nykyisin nimitetään sublimatioksi, on asian todistuksena.
Meidän ei pidä pelätä sydämen voimia. Meidän tulee oppia niitä jalostamaan ja oikein suuntaamaan. Kun ylen monet viisaudenopettajat ja uskonnot ovat lujasti uskoneet rakkauden merkitykseen ja yksimielisesti pitäneet sitä elämämme lakina, niin eikö syynä ole ennen kaikkea, että rakkaus tarjoaa alinomaista lopullisen sublimoimisen tilaisuutta, tien, jota pitkin voivat kulkea kohti päämääräänsä muuten ehkäistyt voimamme sointuen silloin toisiinsa ja vielä toistenkin ihmisten iloisesti niihin liittyviin voimiin.