Meidän tulee kuitenkin pitää mielessämme, että luottamuksesta puhuessamme johduimme puhumaan rakkaudestakin. Rakkaus näet on ensin luottamusta, se on ensimmäinen iloisin mielin uskallettu askel, ele, joka kutsuu ilmi tuhansia vastaavia eleitä, mutta joka näyttää aina aluksi uhkarohkealta. Toisten rakastaminen alkaa siitä, että ensin luotamme heihin.
VII
PONNISTUS JA ROHKEUS.
Uskomme löytäneemme voiman lähteet aloilta, mistä niitä yleensä ei etsitä. Enemmän kuin tekoa itseään olemme tarkanneet sen sielullista syntyä. Tahdosta ja ponnistuksesta on puhuttu liiankin paljon; me olemme sensijaan puhuneet vaistoista, persoonallisuudesta, keskittymisestä. Olemme sukeltaneet sisäiseen elämään syvemmälle kuin henkisen tarmon teoriat yleensä. Tämän useimmiten laiminlyödyn näkökannan, joka jo siitä syystä on kiinnittänyt mieltämme, ei kuitenkaan pidä houkutella meitä unohtamaan perinnäiseen käsitykseen sisältyvää pätevää ainesta. Niinmuodoin on vielä vastattava kysymykseen, kuinka johtopäätöksemme ovat soinnutettavissa vanhemman viisauden määräyksiin. Tunnustettuamme ajatuksen voimalle ja sydämen voimille ratkaisevaa merkitystä meidän tulee selvittää, millaiseksi niin ollen muodostuu ponnistuksen osuus.
Sitä ei saa missään tapauksessa väheksyä. Autosuggestiossa meille tosin tarjoutuu toiminnan muoto, joka vapauttaa meidät ponnistuksesta laskemalla meidät salatajuntamme varaan, joka kantaa meitä kuin älykäs ja tottelevainen juhta osoittaen usein hämmästyttävää vaistoa ja vainua. Mutta vaikka meillä onkin käytettävänämme kotieläimiä, emme silti tule toimeen ilman lihaksiamme, ja yhtä vähän kykenemme suorittamaan kaikkea autosuggestion avulla. Tämä merkitsee, että varsinainen tahdollinen toimi kaikesta huolimatta säilyttää täyden arvonsa.
Eikä siinä kyllin. Kun ajattelemme suggestioa itseänsä, keskittymistä, joka on suoritettava ilman ponnistusta, niin herää kysymys: kuinka voi henki siten kiintyessään välttää kaiken ponnistuksen? Kaikenlainen toimi tapahtuu ponnistuksetta vasta sitten, kun sen suorittamisen edellyttämää ponnistusta on kauan harjoitettu; hyvä keino välttää ponnistusta on siinä, että perinpohjin harjoittaa sitä, ja tämä koskee sekä tarkkaavaisuuttamme että muita toimiamme.
* * * * *
Viivymme hiukan tässä seikassa, sillä se on tärkeä ja sen väärinkäsittämisestä johtuvat monet tahdonkasvattamisessa tehdyt virheet.
Ponnistus edellyttää estettä. Ponnistusta on olemassa, kun toimintamme »takertuu» johonkin, kun koneisto ei toimi. Ponnistus osoittaa, ettemme ole vielä tilanteeseen sopeutuneet. Kun olemme joitakin aikoja harjoitelleet samaa tointa, niin ponnistus vähenee ja häviää. Jos rasvaa lukon, niin avain aluksi takeltuu, mutta liikkuu sitten joka kierroksella yhä liukkaammin.
Ponnistuksetta tapahtuvat sitävastoin sellaiset toimet, joita varten meissä on joko luonnon lahjoittama tai harjoituksen tuottama täydellinen mekanismi. Tämä koneisto on luontainen refleksitoimissa ja harjoituksen avulla hankittu kaikissa niissä, joita nimitämme totunnaisiksi (tunnettua on, että totunnainen voi lopulta tapahtua yhtä helposti ja tiedottomasti kuin jokin heijastusliike). On vielä olemassa sekalaisiakin tapauksia, joissa luonto ja harjoitus vaikuttavat kumpikin osaltaan; sellaisia ovat vaistomaiset ja suggeroidut teot. Spalding ja William James ovat asian todistaneet vaistoon nähden. Palautan mieleen Spaldingin suorittaman hupaisen kokeen: munasta tulevien kananpoikien pää pistetään huppuun muutamaksi päiväksi, joten ne eivät voi seurata emoansa, ja kun niiden silmät sitten paljastetaan, eivät ne enää opi juoksemaan mukana, sillä siihen yllyttävä vaisto elää vain muutamia päiviä — ja jos se näyttääkin kestävän kauemmin, niin syynä on vain tottumuksen kehittyminen. Mitä suggestioon tulee, tiedämme varsin hyvin, että sitä voidaan melkoisesti kehittää menetelmällisen harjoituksen avulla. Niinmuodoin perustuu eräiden toimien ponnistukseton suorittaminen ennen kaikkea harjoitukseen, tottumuksen muodostumiseen.