Ponnistuksiin kasvattaminen merkitsee siis vain, että kehitellään tottumuksia, joiden tarkoituksena on tehdä ponnistus tarpeettomaksi. Tämä seikka luo sellaiseen kasvatukseen erikoisen, ristiriitaiselta tuntuvan sävyn ja johtaa teoreetikkoja kaikenlaiseen sekaannukseen. Tarkkaavaisuutta, muistia ja mielikuvitusta kasvatettaessa on aina kysymyksessä kykyjen lisääminen; ponnistusta kasvatettaessa sitävastoin voi olla puheena ainoastaan sen •vähentäminen. Havaitsemme siis, että sana »kasvatus» merkitsee näissä kahdessa tapauksessa jyrkästi vastakkaisia asioita, ja sellainen seikka ei ole omansa tehtävää selvittämään. Mutta kun sitten käydään puhumaan »tahdon kasvattamisesta», päädytään täydelliseen sekasortoon. Tahtoa käsitellessämme havaitsimme siinä suurin piirtein katsoen kaksi momenttia: toisen, joka on tarkkaavaisuuden sukua, ja toisen, joka on ennen kaikkea ponnistusta. »Tahdon kasvattaminen» merkitsee niinmuodoin, että on kasvatettava tarkkaavaisuutta ja ponnistusta samalla kertaa, ja se merkitsee, että on lisättävä tarkkaavaisuutta ja vähennettävä ponnistusta. Niin sisältyy tuossa näennäisesti aivan viattomassa kaavassa »tahdon kasvattaminen» sanaan »kasvattaminen» petollisesti kaksi merkitystä, jotka ovat toistensa äärimmäiset vastakohdat.

Tältä näkökannalta käy muuten helposti ymmärrettäväksi ponnistuksen ja minkä hyvänsä muun kyvyn välillä vallitseva vastakohtaisuus. Ponnistus ei ole mikään toiminta siinä merkityksessä kuin esimerkiksi tarkkaavaisuus ja muisti; se on kaikkia aktiivisia toimintojamme kannattava ydin. Ei ole olemassa ponnistusta sinänsä, on vain tarkkaavaisuuden, muistin ja muiden toimintojen ponnistusta. Jos vertaus sallitaan, niin sanon, että ponnistus on eri toimintoihin verraten samassa asemassa kuin peukalo sormien joukossa; peukalon erikoinen asema on siinä, että se on niitä kaikkia vastassa tehden siten niiden toiminnan mahdolliseksi.

Kaikissa henkisissä toiminnoissamme tulee erottaa toisaalta toiminnan esine, toisaalta tämän esineen saavuttamiseen tarvittava ponnistus. Toiminnan kasvattaminen merkitsee, että se tehdään kykeneväksi tavoittamaan yhä laajempaa ja rikassisältöisempää esinettä — ja senvuoksi tavoittamaan samanveroista esinettä yhä vähemmin ponnistuksin. Esineen (muistin tai tarkkaavaisuuden) avartumista vastaa ponnistuksen väheneminen. Ne ovat asian erottamattomat eri puolet, tavallaan jokaisen kyvyn kasvattamisen oikea ja nurja puoli. Voi siis sanoa, ettei oikeastaan ole mitään ponnistuksen kasvatusta, mutta toisaalta voi, jos tahtoo, yhtä hyvin väittää, että kaikkien kykyjen kasvattaminen tarkoittaa ponnistukseen kasvattamista; tulee vain tietää, mitä sanat oikeastaan tarkoittavat.

Määrättyyn ponnistukseen kasvattaminen — olipa sitten kysymyksessä juokseminen tai käveleminen, tarkkaavaisuus tai muisti — merkitsee vain vastaaviin toimiin totuttamista. Mutta voidaanko ajatella, että »ponnistus sinänsä» on kehiteltävissä? Käykö sanominen (kuten usein tosiaankin sanotaan), että tulee »tottua ponnistukseen»?

Eri aloilla suoritetut ponnistukset ovat kieltämättä jossakin määrin toistensa sukua, niissä ilmenee kaikissa eräänlainen jännitys, jonka hyvin tunnemme, omalaatuinen tajunnantila. Sitäpaitsi ne ovat erikoiset vielä sikäli, että esiintyvät aina silloin, kun meidän tulee suorittaa teko, johon emme ole tottuneet. Mutta jos kerran on niin laita, ei lauseparsi »tottua ponnistukseen» enempää kuin »tahdon kasvattaminenkaan» ole niin helposti tajuttava kuin näyttää. Ponnistukseen tottuminen voi niinmuodoin merkitä ainoastaan tottumista siihen, mihin emme ole tottuneet. Onneksi ihminen tottuukin kaikkeen, kuten kansojen viisaus sanoo. Hän tottuu tottumuksia välttämäänkin, ja sekin on jälleen tottumus, harjoituksen nojalla saavutettu. Hän tottuu matkustamaan, siirtymään majatalosta ja ilmanalasta toiseen, tottuu saamaan yhä uusia vaikutelmia. Samassa mielessä voi sanoa, että ihminen »tottuu ponnistukseen». Se käy päinsä, jos hän usein suorittaa erilaisia ponnistuksia ja, se lisättäköön, niin erilaisilla aloilla kuin suinkin mahdollista. Tottumus ponnistukseen — jos sanoihin liitetään jonkinlainen määrätty merkitys — on yritteliäisyyden läheinen sukulainen. Se edellyttää, että ihmisen aloitekyky on aina valveilla, valmiina sopeutumaan kaikkeen mahdollisesti esiintyvään uuteen. Mutta aloitekin menettää tottumukseksi muuttuessaan yhä enemmän ponnistuksenomaista luonnettaan. Ja arvaamatonta asiaa, jota ihminen väijyen odottaa, ei oikeastaan käy enää odottamattomaksi nimittäminen.

* * * * *

Menettelisi niinmuodoin sangen mielivaltaisesti, jos suosittelisi erikoisia harjoituksia ponnistuksen kasvattamista varten. Voi ainoastaan sanoa, että ruumiinharjoitukset tarjoavat siinä suhteessa lujan pohjan. Lihasponnistus on kaiken ponnistuksen perikuva, ja tarkkaavaisuus saa sekin — kuten Ribot on osoittanut — aikaan lihastyötä. Ruumiillinen harjoitus tosin harjoittaa ainoastaan määrättyjä lihaksia; urheilijain ei tarvitse välttämättä harjoittaa kaikkia ruumiinosiaan, muutamat niistä ovat toisinaan kerrassaan surkastuneet, ja heidän älynsä on usein vieläkin surkastuneempi. Siitä selviää, ettei sellaisissa tapauksissa ole läheskään aina kysymyksessä kasvattaminen »ponnistukseen yleensä». On kuitenkin helppo havaita, että lihasharjoitus on valmistuksena toisiin; tulee vain ne suorittaa toinen toisensa jälkeen eikä erikoistua — kuten atleetit — pieneen määrään liikkeitä, jotka pian muuttuvat tavallaan loismaisiksi. Sopusointuinen »ruumiillinen kulttuuri» on epäilemättä samalla hyvää kasvatusta ponnistukseen, ja spartalaiset menettelivät oikein pyrkiessään voimistuttamaan sielua karkaisemalla ruumista.

Kristillinen keskiaika, joka järjestelmällisesti halveksi ruumista, jätti pakostakin rappeutumaan kaikki sellaiset menetelmät. Tullessaan uudella ajalla jälleen käytäntöön ne näyttivät aluksi suurelta uutuudelta, ja Locke, joka uskaltaa aloittaa kasvatusopillisen tutkimuksensa käsittelemällä niitä, katsoo tarpeelliseksi menettelyään puolustaa: hän näet pitää ruumiin karaisemista tarmokkuuteen kasvattamisen olennaisena puolena. Rousseau oivalsi täysin tämän ajatuksen arvon:

»Ruumiin tulee olla voimakas voidakseen totella sielua», sanoo hän; »hyvän palvelijan tulee olla roteva. Minä tiedän, että kohtuuttomuus kiihoittaa intohimoja ja riuduttaa vähitellen ruumistakin: lihankidutus ja paastoaminen saa usein aikaan saman vaikutuksen vastakkaisesta syystä. Mitä heikompi ruumis on, sitä käskevämpi; mitä voimakkaampi, sitä tottelevampi. Kaikki aistilliset intohimot asustavat veltostuneessa ruumiissa ja kiihtyvät sitä enemmän, mitä vähemmän kykenevät sitä tyydyttämään.»[31]

Ei ole syytä enää erinomaisesti korostaa »ruumiillisen kulttuurin» arvoa, sillä se on saanut elämässämme varman (ja usein liioitellunkin) aseman. On vain lisättävä, että jos tahtoo saada tästä »kulttuurista» täyttä hyötyä henkiselle tarmolle, ei ole hyvä sitä harjoittaa liiallisen nykyaikaisen mukavuuden piirissä, ylen turvallisesti ja veltosti. Tässäkin on asian suorittamistapa erittäin tärkeä. Baden-Powellin erikoinen ansio on siinä, että hän on keksinyt oikean tavan; »partiolaisliikkeen» alullepaneminen on tosiaankin suuri kasvatuksellinen saavutus. Puhumattakaan yhteishengen viljelemisestä kehittelee »scoutismi» lihasten ohella vielä kestävyyttäkin, askarruttaa ja ohjaa lapsen taisteluhalua ja ylläpitää aloitehenkeä, jonka ylempänä totesimme ponnistuksen toiseksi ilmenemismuodoksi. Lyhyesti sanoen: se yhdistää yhteen ainoaan elävään toimintaan useita tarmon tärkeimpiä tekijöitä.