Ainetta tutkivien tieteiden alalla viimeksikuluneina kahtena vuosisatana tapahtunut verraton kehitys johti mitä merkillisimpään seuraukseen. »Tieto on valtaa», toistettiin mielellään Baconin ajoilta, ja niinmuodoin näyttää luonnolliselta, että ihmisen olisi täytynyt tieteen edistyessä alkaa yhä lujemmin uskoa omiin voimiinsa. On kuitenkin käynyt aivan toisin. Mitä syvemmälle aineen salaisuuksiin olemme tunkeutuneet, sitä selvemmin olemme alkaneet tajuta siinä vallitsevaa ankaraa mekanismia.

Jo varhaisimpina aikoina varmaan tunnettiin taivaankappaleiden lainmukaisuus, päivien ja öiden, vuodenaikojen ja vuosien jaksoittainen toistuminen. Myönnettiin vielä, että järkähtämätön tapahtuminen voi kahlita ihmisen vapauden ja että taivaankappaleiden lait voivat kaikkeuden valtavassa ykseydessä vaikuttaa ihmisiinkin. Taivaan tarhoissa havaittu päivän ja yön vaihtelu liittyi kiinteästi elämämme valve- ja unitiloihin. Oliko siis kovinkaan uhkarohkeata otaksua, että Onnen pyörän näennäisesti mielivaltaiset pyörähdykset todellisuudessa johtuivat Eläinradan pyörän kierrosta? Niin otaksui astrologia. Astrologinen kohtalousko ja muut fatalistiset opit eivät kumminkaan olleet niin ankarat, ettei ihmisen omalle aloitekyvylle jäänyt mitään liikkumisalaa. Tiedusteltiin jumalten ennemerkkejä, mutta ne tarjosivat ainoastaan yksityisiä kiinnekohtia tulevaisuutta arvattaessa, ja ihminen voi sentään kohdasta toiseen siirtyessään jossakin määrin valita tietänsä. Siten johduttiin rikkiviisaisiin keksintöihin, joiden avulla toivottiin voitavan, tosin kunnioittavasti, kiertää sallimuksen lakia: jos oraakkeli ennusti gallialaisten ottavan haltuunsa roomalaisten kyntömaata, haudattiin maahan kiireen kaupalla muutamia gallialaisia oraakkelin tyydyttämiseksi. Kristillinen katsomus, jonka mukaan Jumala tietää ennakolta kaikki kohtalot, otaksui sekin tästä huolimatta, että ihminen itse kykenee ohjaamaan vaiheitansa. Inhimillisen vapauden ja jumalaisen ennaltatietämisen yhteensoinnuttaminen tarjosi kristillisten ajattelijain järjenponnistukselle ylivoimaisen tehtävän. Mutta olipa tämä käsitys kuinka epäloogillinen tahansa, ihminen tunsi vallitsevansa kohtaloltaan Jumalan kaikkitietäväisyyden uhallakin, ja vain se on tärkeätä. Kaikkein ehdottomimmin fatalistiset oppimuodostumat, esimerkiksi Calvinin oppi ja jansenismi, myönsivät nekin hengen voivan tuntea itsensä voimaksi, tosin välttämättömyyden vallitsemaksi, mutta silti valtavaksi, sillä jos ajatuksemme ja tekomme toisaalta ovatkin järkähtämättömän syyn — armon — vaikutusta, ovat ne kuitenkin toisaalta väistämättömien vaikutusten syitä; ne ovat kohtalomme — autuuden tai kadotuksentekijöitä, vaikka täyttävätkin ylhäältä tulevia järkähtämättömiä käskyjä; juuri tämä seikka luo niiden jokaiseen liikahdukseen arvaamatonta tärkeyttä ja vaatii meiltä pelokkaan kiinteätä tarkkaavaisuutta. Niin saa selityksensä se usein todettu ristiriita, että juuri fatalistiset opit ovat tehneet kannattajistaan mitä tunnontarkimpia sisäisen elämänsä tutkistelijoita ja ovat olleet erikoisessa määrässä, nykyisiä nimityksiä käyttääksemme, itsensävallitsemista (self-control) ja moraalista tarmoa tähdentäviä oppisuuntia. Niiden mukaan ihminen ei ole vapaa, mutta on voimallinen; tuskin paradoksia hipoen voisi sanoa, että hän on sitä voimallisempi, koska ei ole vapaa. Hänellä ei ole vapautta olla voimaton.

Uudenaikaisesta tieteestä johtuneet opit, joiden ei silti tarvitse aina olla tieteellisiä, tarjoavat aivan toisenlaisen näytelmän. Onko syytä mainita ne muutamat jättiläisaskelet, jotka on astuttu suurten keksintöjen aloilla? Halley toteaa pyrstötähtien määräaikaisen paluun, ja niin sulkeutuu lopullisesti viimeinenkin rako, josta astronomiselle taivaalle näytti voivan pujahtaa jonkinlaista mielivaltaa; Newton todistaa, että paino ja vetovoima ovat yhtä, ja niin alkaa fysiikka näyttää, yhä selvemmin astronomian sisarelta, joka sekin noudattaa ankaran järkähtämättömiä lakeja; Lavoisier kehittelee kemian selväpiirteisempään muotoon, ja ihmishenget tottuvat yhä enemmän pitämään aineellista maailmankaikkeutta kokonaisuudessaan muuttumattomien lakien vallitsemana. Yhdeksännellätoista vuosisadalla opitaan sitten näkemään ihmiselimistössä vain fysikaalis-kemiallisten tapahtumien kenttä, mielisairauksia tutkimalla saadaan selville hengen ja elimistön välillä vallitseva kiinteä yhteys ja katsotaan edellinen jälkimmäisen tuotteeksi, siis fysikaalis-kemialliseksi tuotteeksi, joka on samojen muuttumattomien lakien alainen.

Jo ennen tämän kehitysjakson päättymistä oli epäilemättä esiintynyt lukuisia determinismin kannalla olevia ajattelijoita. Mutta nämä filosofit — Spinoza, Leibniz, Kant — jäljittelivät tässä kuten monessa muussakin kohdassa edeltäjiänsä, vanhoja kristillisiä ajattelijoita: hekin osasivat determinismistään huolimatta suoda sijaa jonkinlaiselle vapaudelle. Siitä he eivät tahtoneet missään tapauksessa luopua, vaikka täytyikin, esimerkiksi Kantin, karkoittaa tämä vapaus »noumenaaliseen» maailmaan, aistittavan maailman yläpuolella sijaitsevaan kerrokseen, eräänlaiseen romuloukkoon, jossa säilytetään uudenaikaisen hengen asutuista huoneistaan poislakaisemia kunnianarvoisia vanhoja käsitteitä.

Yhdeksännellätoista vuosisadalla esiintyvä uusi determinismi oli laadultaan ankarampi. Tämä johtuu nähdäkseni kolmesta syystä. Se on ensinnäkin radikaalisenapi, se ei huoli romuloukosta, vaan kieltää avoimesti kaiken tahdonvapauden. Sitäpaitsi se ei tyydy pitämään hengen tosiasioita syinä, jotka eivät ole vapaita, koska ovat toisten määrättyjen syiden ehdottomia tuloksia, vaan väittää lisäksi, että ne ovat pelkkiä vaikutuksia eivätkä kykene toimimaan vuorostaan syinä. Noudatellen ylempänä esitettyä kehityslinjaa, joka johtaa aineesta elämään ja elämästä henkeen, tämä oppi päättelee, että henki on ketjun viimeinen rengas ja ettei kauemmaksi voida päästä. Henki ei kykene mitenkään vaikuttamaan elämän ja maailman kulkuun, ei enempää kuin veturin raiteille heittämä punainen kajaste junan liikkeeseen, käyttääksemme vertauskuvaa, joka oli aikoinaan hyvin suosittu. Henki on »epifenomeeni», se on pelkkä lisäilmiö, kaupanpäällinen. Kolmas ja tärkein syy on se, että tänä yleisen oppivelvollisuuden ja tieteen kansantajuiseksi tekemisen vuosisatana, tämä oppi tietenkin voitti jalansijaa suuressa yleisössä, johon aikaisemmat deterministiset teoriat eivät olleet milloinkaan vaikuttaneet. Ei olekaan suurta vaaraa, vaikka filosofi tunnustautuu deterministiksi, vieläpä »epifenomenistiksikin»; siinäkin tapauksessa, että hän on hävittänyt talostaan Kantin ullakon, hän on henkilö, jonka eri kerrokset on hyvin järjestetty ja väliseinillä erotettu, ja ellei hänen mielestään olekaan olioiden pohjimmaisessa perustuksessa sijaa vapaudelle ja henkiselle mahdille, hän kuitenkin myöntää, että asuinsijanamme olevassa ilmiöiden, kerroksessa (jossa asuminen käy päinsä) »kaikki tapahtuu ikäänkuin» henki ohjaisi toimintaamme joka päivä ja joka hetki. Siten filosofi väistää pulman, hänen oma teoriansa, hänen epifenomenisminsa on hänelle epifenomeeni, ylellisyyskäsite, joka ei mitenkään vaikuta elämään.

Aivan toisin on laita suuren yleisön, kaikkien puolisivistyneiden, kaikkien yleistajuiseksi muutetun tieteen ahmijoiden, kaikkien »vapaa-ajattelijoiden», vieläpä paljon huomattavampien ja mainehikkaampienkin henkilöiden. Tällöin teoria vaikuttaa mieliin sitä voimakkaammin, mitä yllättävämpi se on; se saa koko tunne- ja kuvitteluvoiman liikkeelle, se ymmärretään puutteellisesti, mutta siihen suhtaudutaan erittäin vakavasti. Sellaiset teoriat vaikuttavat nimenomaan siitä syystä, että juuri tällöin — auttamattomasti — ajatukset toimivat vaikuttavina syinä. Hengen täydellisen voimattomuuden ajatus kykenee tekemään hengen täysin kykenemättömäksi. Huono muisti, arvellaan, johtuu aivojen kemiallisista tapahtumista, joten sitä on turha yrittää korjata — ellei kenties turvauduta rohtoihin. Koska laiskuutemme, virheemme ja, paheemme ovat samaisen kemian vaikutuksia, perinnöllisyyden ja kerta kaikkiaan kohtalokkaasti määrätyltä näyttävän rakenteemme tuloksia, niin miksi yrittäisimme asiaa auttaa? Kalteva pinta johtaa kauas, ja vaikka onkin totta, ettei teoreettinen materialismi estä julistajaansa olemasta tahdon sankari (enempää kuin olemasta eräänlainen pyhimyskään), vaikuttaa sellainen materialismi kuitenkin aivan toisin syvien rivien mieheen, koska hän ei pysähdy teoriaan; varsinaisista moraalisista vaikutuksista puhumatta viitattakoon tässä ainakin siihen, että sellainen vakaumus ehdyttää useimpia tarmonlähteitä. Tämä teoriasta johtuva tuuliajolle joutuminen voi hyvinkin olla epäloogillinen asia (yhtä epäloogillinen kuin äskenmainittu jumalan kaikkitietäväisyyttä korostavaan dogmiin liittyvä vapauden edellyttäminen), mutta kummassakaan tapauksessa ei ole tähdellisenä seikkana logiikka, vaan uskomus, joka muuttuu elämän todellisuudeksi. Ihminen, joka varmaan uskoo henkensä olevan pelkkää »heijastusta», joutuu — loogillisesti tai ei — vaaraan sallia tuon heijastuksen väikkyä virvatulena mielin määrin, ja itsensävallitseminen ei merkitse sellaiselle ihmiselle mitään. Keskimääräisesti sivistynyt nykyaikainen ihminen on tottunut pitämään maailmankaikkeutta valtavana kellonkoneistona, jonka kaikki rattaat liittyvät täsmällisesti toisiinsa, Eläinradan suuresta pyörästä sydämemme hiljaiseen sykkeeseen saakka, ja henkeämme voitaisiin niin ollen verrata osoittajiin, jotka näyttävät liikkuvan itsestään, mutta joita todellisuudessa liikuttaa mekanismi, niiden kykenemättä mitenkään vaikuttamaan tähän liikuttajaansa enempää kuin omaan liikkeeseensäkään. Olisi epäilemättä viisaampaa jättää koko käsitys metafysiikan haltuun ja ottaa huomioon, että olosijanamme olevassa kokemuksen maailmassa ajatuksemme aivan ilmeisesti esiintyvät tekojemme synnyttäjinä; mutta kuinka voisikaan ihmisten suuri enemmistö omaksua sellaisen hiuksenhienon erotuksen?

Mitä sanoisimmekaan maalaajasta, joka päättelisi, ettei värejä ole olemassakaan ja heittäisi siveltimensä pois, koska näkee fysiikan oppikirjan todistavan, että värit ovat matemaattisesti määriteltäviä värähdyksiä? Hän menettelisi väärin, sillä fysiikantutkijan kvantitatiivisen näkökannan ohella saa kieltämättä sijansa taiteilijan kvalitatiivinen katsantokanta, ja värähdysten abstraktisen maailman ohelle jää olemaan värien aistittava maailma. Useimmat positivistimme menettelevät kuitenkin niinkuin maalarimme: he eivät osaa erottaa toisistaan abstraktista maailmaa, missä kaikki on mekanismia, ja konkreettista maailmaa, jonka alueella me kuitenkin pysymme tekojemme tekijöinä. Onkin varsin ymmärrettävää, etteivät he tuota eroa havaitse; he ovat ainakin vilpittömämmät kuin sadun kalkkuna ja useimmat filosofit.

Asia johtaa kuitenkin aikalaistemme keskuudessa merkilliseen taikauskoon. Henkilö, joka pyrkii sitä vastustamaan, koska on omaksunut uusia aatteita ja oppeja, jotka tulevat tuonnempana puheeksi, joutuu ihan ihmeisiinsä havaitessaan, kuinka varmasti ihmiset uskovat olevansa ehdottomasti riippuvaisia tuhansista eri seikoista. Me pelkäämme taikauskoisesti mikrobeja samoinkuin isoäitimme aikoinaan noituutta ja mörköjä. On sinänsä epäilemättä varsin hyvä tuntea meihin vaikuttavat aineelliset tekijät, joiden mekanismin tiede selvittää, mutta toisaalta on suuri vahinko, jos uskomme olevamme täysin niiden armoilla ja jätämme huomioonottamatta, että sielullinen suhtautumisemme kykenee joka hetki melkoisesti lisäämään tai supistamaan niiden toimintaa. Tämän vakaumuksen omaksuminen edellyttää kuitenkin, että tiede astuu askelen kauemmaksi, ja koska tämä askel on astuttu vasta aivan äskettäin, ovat vanhat tottumukset jääneet vallitseviksi. Toistaiseksi alistuvat sivistyneet, jopa suuret oppineetkin, vieläpä spiritualististen teoriain edustajatkin (teoria ei tässäkään vaikuta mitään asiaan), orjamaisesti palvelemaan vatsaansa tai pernaansa, perittyjä ominaisuuksiaan, tottumuksiaan, tupakoimis- tai nuuskaamishimoaan ja monia arveluttavampia virheitään, ja osoittavat lisäksi hämmästyttävää alistumista.

* * * * *

Jo kauan sitten on kuitenkin havaittu vastavaikutuksen oireita. Se esiintyi aluksi mitä oudoimmissa muodoissa, filosofisina ja mystillisinä oppeina ja puoskareiden ihmemenetelminä, kunnes siitä työntyi tieteeseen eräitä positiivisia keksintöjä, jotka pian pakottavat meidät kerrassaan toisenlaisiin käsityksiin.