On olemassa ihmisiä ja kokonaisia kansoja, joiden järkkymätön terveys vastustaa masentavia ja epämieluisia käsityksiä, niinkuin voimakas elimistö vastustaa sairauttasynnyttäviä mikrobeja. Anglosaksilaisissa on tämä hyve, ja amerikkalainen ajattelija Emerson esiintyy uuden voiman-evankeliumin ennustajana. Emerson jättää mielellään determinismin vallitsevaksi, mutta ei tunnusta henkeä pelkäksi »epifenomeeniksi».
»Jos kohtalo», sanoo hän, »onkin väkevä, niin ihmisellä on kuitenkin osansa kohtalossa ja hän voi nostaa sallimuksen sallimusta vastaan. Jos ulkomaailma käykin kiivaasti meitä ahdistamaan, kykenevät toisaalta omat atomimme yhtä väkevään vastustukseen. Ilmakehä murskaisi meidät, ellei ruumiissamme oleva ilma olisi sen vastapainona. Kalvomaisen ohut lasiputki kykenee vedellä täytettynä kestämään valtameren puristuksen».
Niin tehostetaan hengen voimaa, joka käyttää vipusimenaan juuri lakien järkähtämättömyyttä:
»Kaikissa menestyksellisesti toimineissa henkilöissä ilmenee eräs yhteinen piirre: he uskovat syyn ja vaikutuksen lakiin. He uskovat varmaan, ettei olioita vallitse sattuma, vaan laki, ettei olioiden alku- ja loppupäätä toisiinsa liittävässä ketjussa ole yhtäkään heikkoa tai särkynyttä rengasta. Juuri kaikkein tarmokkaimmat ihmiset uskovat lujimmin lakien voimaan.»
Ajatus noudattaa sekin lakejaan, sekin toimii syynä, ja Emerson ammentaa tästä vakaumuksesta salaperäistä, hehkuvan seesteistä voimaa.
»Meidän täytyy ihailla», kirjoittaa hänen elämäkertansa sepittäjä Régis Michaud, »hänen olemuksensa perusominaisuutta, hänen itseluottamustaan, mestarillista varmuutta, joka johtuu salaisten aarteiden tunnosta. Emerson kulkee läpi elämän majesteetillisen ryhdikkäästi. Hänen rytminään oli alinomainen allegro.»[1]
Emerson tietää, että sellainen suhtautumistapa merkitsee voimaa: »Ihmiskunnan kunnioitus», sanoo hän, »tulee vain niiden henkilöiden osaksi, jotka esiintyvät vakuuttavasti. Vain he suunnittelevat ja toteuttavat suuria asioita. Millainen voiman määrä olikaan keräytynyt Napoleonin aivoihin!» Eräässä toisessa kohdassa hän vielä täydentää lausumaansa: »Napoleon ansaitsi menestyksensä. Hän oli aina saavuttanut voittonsa aivoissaan, ennenkuin saavutti ne taistelutanterilla. Hänen suosijanaan ei ollut pelkkä sattuma.»
Tätä hengen syntyperäistä voimaa Emerson pitää ihmisen varsinaisena vapautena. »Tämä väite on rajoituksitta tosi: Jokainen on oman onnensa seppo. Me olemme ylpeät vapaasta tahdostamme. Mutta se voi merkitä ainoastaan, että Jumala on jättänyt käytettäviksemme luonteemme ainesosat: rautaa ja kuparia, kultaa ja hopeata, ja meillä on täysi valta niitä valikoida ja muovata sellaiseen muotoon kuin haluamme.»
Emersonia ei askarruta vapauden ja determinisnin metafyysillinen ongelma. Hänestä näyttää paljoa tärkeämmältä sellainen voittajan-asenne ja se vakaumus, että tuo asenne tai sen puuttuminen varmasti ratkaisee, onko tuloksena voima vai hervottomuus, menestys vai epäonnistuminen.
»Jokainen on tehokas ihminen vain sikäli kuin hän on tuon voiman sisältäjä, ja kaikki historian sankarilliset ja merkittävät teot on suoritettu yksin sen avulla… Maailma tottelee matemaattisia lakeja, ja sen liikkuvassa kehässä ei ole missään sattuman sijaa. Menestys syntyy yhtä lainmukaisesti kuin pumpuli- ja musliinikudelmat kangaspuissamme… Kutomossa tärvelee katkennut tai muuten virheellinen lanka sadan metrin saran; silloin otetaan selkoa, kuka on ollut sitä kutomassa, ja asianomaisen palkkaa vähennetään… Jokainen meille suotu päivä on kauniimpi kaikkia musliineja, sitä valmistavat kangaspuut ovat rakenteeltaan verrattomasti hienommat, on mahdotonta salata velttoja, valheellisia, turmeltuja tuokioita ja on turhaa pelätä, että mikään moitteeton lanka ja kunnollinen kudelma jättää tekijänsä kiittämättä.»