Kaksintaisteluun haastettu kieltäytyy. Onko se kuolemanpelkoa vai yleistä mielipidettä uhmaavaa rohkeutta? Ihminen tekee itsemurhan. Onko hän rohkea uskaltaessaan ¹ kuolla vai pelkuri pelätessään jäädä elämään? Kuinka monet kerrat olemmekaan sodan kestäessä kuulleet sellaisia kiistoja! Eräs kenraali ampui itsensä, koska ei tahtonut luovuttaa linnoitusta viholliselle. Toisinaan taas herättivät vieläkin kiihkeämpää väittelyä niinsanotut »conscientious objectors», jotka omantuntonsa nimessä kieltäytyivät lähtemästä sotaan. Heidän menettelynsä oli toisten mielestä kaikkein häpeällisintä pelkuruutta, toisten mielestä mitä harvinaisinta sankaruutta.
Sellaiset tapaukset ovat erittäin opettavaisia. Erilaiset moraaliset vakaumuksemme eivät riitä selittämään vastauksiemme erilaisuutta. Sellainen ristiriitaisuus osoittaa ennen kaikkea, ettei rohkeutta voida arvioida ulkokohtaisesti, koska se ei sisälly tekoon; sama teko voi toisen suorittamana ilmaista rohkeutta, toisen suorittamana sitävastoin pelkuruutta. Rohkeuden määränä näet on sisäisen ponnistuksemme määrä. Rohkeus edellyttää vaikeata sisäistä taistelua, ja sitä pidetään erinomaisen ansiollisena juuri siitä syystä, että se on vaikea. Ponnistus ei kumminkaan ole minkään teon erioikeus. Tiedämme päinvastoin, että jokainen teko vaatii meiltä melkoista ponnistusta, ellemme ole siihen tottuneet; sen muututtua meille erinomaisen tutuksi tarvitaan ponnistusta pikemmin siitä pidättymiseen. Mikään tekomme, mikään »suhtautumisemme» ei siis ole sinänsä rohkea; se on rohkea sikäli kuin sen suorittaminen on vaatinut sisäisten estojen voittamista, ja sen seikan arvosteleminen edellyttää teon suorittajan »nahoissa» olemista.
Rohkeutta — samoinkuin tahdon kasvattamista — koskevat teoriat harhaantuvat usein esineestään, koska tässä, samoinkuin ponnistuksen ongelmassa, jätetään huomioonottamatta asian luonnosta johtuva rohkeuden erikoinen asema. Sellaiset teoreetikot eivät oivalla rohkean toiminnan erikoista laatua; parhaassa tapauksessa he sekoittavat toisiinsa sen ja itsehillinnän, ollenkaan havaitsematta, että viimeksimainittu merkitsee vakautettua valloitusta, rohkeus sitävastoin äskeisimpänä hetkenä saavutettua voittoa, jossa vielä hehkuu taistelun kuumuus. Sama perusvirhe ilmenee mitä erilaisimpien ajattelijoiden esityksissä ja lääkärien samoinkuin filosofienkin teorioissa. Huot ja Voivenel määrittelevät rohkeuden tilaksi, jossa itsekkään itsesäilytysvietin vastapainona toimii sosiaalinen vaisto, tai asettavat rohkeuden äkkinäisen virikkeen vastakohdaksi,[34] ja kaikki tuo on kaunista ja hyvää, mutta sitä voitaisiin melkein yhtä hyvin käyttää henkisen voiman, jopa siveellisen teonkin määritelmänä. Samanlainen muistutus voidaan kohdistaa Emersoniin (joka muuten on erittäin selvänäköinen kaikissa sisäistä tarmoa koskevissa asioissa), kun hän nimittää rohkeaksi sitä, joka on kohtaamansa ongelman tasalla. Parempi olisi sanoa rohkeaksi sitä, joka ei ole sellaisen ongelman tasalla, mutta kohoo niin korkealle yhtäkkiä, tarmon ihmeen avulla. Me tarvitsemme rohkeutta, mikäli ruumiimme ja sielumme ei ole sopeutunut suoritettavaan tekoon. Se on meitä teostamme erottavan matkan mitta.
Ei siis voi oikeastaan puhtia rohkeuden kasvattamisesta. Rohkeuden laita on samoin kuin ponnistuksen. Sen harjoittaminen merkitsee sen hyödyttömäksi tekemistä. Jos sopeudumme tekoihimme, kohoamme harjoituksen nojalla tehtäviemme tasalle, emme enää tarvitse rohkeutta niitä suorittaessamme. Samoinkuin harjoitus voi kiihkeä intohimokin tehdä meidät kykeneviksi yli-inhimillisiin tekoihin, jotka eivät silloin ole enää rohkeuden tekoja, itsensä voittamista, koska tunnemme vastustamattoman voiman itseämme niihin ajavan — mikä ei suinkaan vähennä niiden arvoa. Tiedämmehän, millaisia ihmeitä saa aikaan äidin vaisto ja millainen haltioituminen elähdyttää marttyyrejä.
Ihminen ei kumminkaan kykene aina toimimaan sellaisen hehkun vallitessa, ja kaikkiin tekoihin varautuminen on kärsivällisestä ja vääjäämättömästä harjoituksestakin huolimatta mahdotonta. Olemme sanoneet, että odottamaton asia aina vaatii meiltä ponnistusta; sopii lisätä, että se vetoo rohkeuteemmekin. Mitä syvemmin käsitämme, että elämä on ylen runsas, taaja, ennalta-arvaamaton, sitä paremmin oivallamme tarvitsevamme rohkeutta aina, kaikkein rauhallisimmassakin olokehässä. »Kuinka köyhä onkaan elämänkäsityksemme», sanoi Jaurès, »jos luulottelemme, ettei ihmisille sotien loputtua tarjoudu tilaisuutta harjoittamaan ja koettelemaan rohkeuttansa!»
»Rohkeuden harjoittaminen», samoinkuin »ponnistuksen harjoittaminen», on sinänsä sekaannusta aiheuttava sanayhdistelmä, mutta nyt tiedämme, kuinka se on ymmärrettävä. Rohkeus on aina vallankaappaus, hetken innoitus, fiat lux. Sen harjoittaminen merkitsee, että totumme arvaamattomaan, aavistamme aavistamattoman, että pysyttelemme sisäisen väijynnän tilassa ja vainuamme vaaraa ja ettemme, jos niin saa sanoa, tunne oloamme ylen kotoiseksi hienostuneen sivilisatiomme kehässä.
* * * * *
Alinomainen harjoitus on »tahdon kasvattamisen» tärkein periaate. Sen nojalla toimintamme muuttuu miehekkään jänteväksi ja notkeaksi kuin voimistelijan harjoitettu lihas. Itseään vallitseva voima näet on norja ja malttavainen. Se ei syöksy sokeasti päin estettä kimmahtaakseen uupuneena siitä takaisin. Se tietää määränsä, mutta säilyttää samalla jäntevyytensä niinkuin kreikkalaisen veistokuvan selvä ja tiukka viiva.