Kun sanotaan, että henkilö on voimakas, sanan fyysillisessä merkityksessä, voidaan tarkoittaa kahta eri asiaa: toisaalta, että hänellä on lujarakenteinen ruumis, jota ei sairaus hevin kukista ja joka todennäköisesti saavuttaa korkean iän, toisaalta taas ajatellaan voimaa, joka ilmenee taistelussa vihollisia vastaan, puun kaatamisessa tai vihollisen lyömisessä. Edellisessä tapauksessa on kysymyksessä säilyttävä, jälkimmäisessä avartava voima. Varmaa kuitenkin on, että jälkimmäinen on edellisen luonnollinen seuraus.

Samoin puhutaan henkisestä voimasta tarkoittaen itsensähillitsemistä; mutta siinäkin tapauksessa, että persoonallisuuden säteily elähdyttää tai tempaa mukaansa toisia, puhutaan henkisestä voimasta. Tässä näyttävät olevan kysymyksessä aivan erilaiset asiat; mutta mahdollista on, etteivät ne ole niinkään erilaiset kuin näyttää, vaan että kielen niille antama yhteinen nimi osuu oikeaan. Tarkastamme nyt lähemmin persoonallista vaikutusta.

* * * * *

Heti aluksi tarjoutuu pohdittavaksi mielenkiintoinen kysymys. Olemme havainneet, että henkinen tarmo ja hermotarmo liittyvät kiinteästi toisiinsa. Kyetessään vallitsemaan itseään, saattamaan sisäiset voimansa sopusointuun, ihminen osoittaa hermotarmoa. Niinmuodoin sopii kysyä: Kun henkilö muuttuu ihan itsestään johtajaksi, johon toiset mielellään liittyvät ryhmänä tai kokonaisena kansakuntanakin, niin eikö se edellytä, että hänestä säteilee hermovoimaa, vieläpä sanan aineellisessa merkityksessä? Sellainen otaksuma koskee niinsanottua »animaalista magnetismia», jonka mukaan hermovoima — sitä mainitaan toisinaan myös verrattain vanhanaikaisella »fluidumin» nimellä — voi siirtyä henkilöstä toiseen; niinmuodoin kykenisivät ensinmainitun aivot, joskin heikommin, johtamaan toisia samoinkuin omiansa. Tämän otaksuman mukaan on luonnollinen synnynnäinen johtaja, vaikutusvaltainen henkilö, leader, vain »magneettinen ihminen».

Tyydymme tässä pelkkään kysymyksen esittämiseen, sillä sen lähempi pohtiminen edellyttää ennen kaikkea, että sellainen magnetismi tunnustetaan kiistämättömäksi tosiasiaksi; mutta sellaista yksimielisyyttä ei ole vielä lähimainkaan saavutettu. Persoonallisen vaikutuksen fysiologisia perustuksia koskevat ennenaikaiset väitteet toisivat asiaan vain näennäistä varmuutta, ja asiain nykyisellä kannalla ollen on viisaampaa tyytyä tarkastelemaan ongelmaa ainoastaan sen psykologiselta puolelta. Siinä on välittömin, parhaiten havaittava ja konkreettisin tosiasia.

* * * * *

Tässä on kuitenkin torjuttava kaksi väärinkäsitystä.

Toinen on siinä, että pidetään persoonallista vaikutusta toisaalta arvovaltaisena toimintana, toisaalta sellaisen toiminnan herättämänä pelkona. Sellaista pakkovaltaa on kieltämättä olemassa, mutta se on varsin tilapäistä ja lepää heikoilla perustuksilla. Arvovalta, jota pakosta suostumme tottelemaan, voi ohjata toimiamme, mutta ei sydäntämme; teot, jotka eivät kumpua sisäisestä elämästämme, ovat mekaanisia eleitä eivätkä ole paljoa arvokkaampia kuin heijastusliikkeet. Ken luulottelee siten johtavansa ihmisiä, liikuttelee itse asiassa vain marionetteja, itse ihminen jää häneltä tavoittamatta. Sellainen vallitseminen on äärimmäisen pintapuolista. Siihen alistuva henkilö odottaa vain soveliasta tilaisuutta siitä vapautuakseen, ja mitä ankarampi ies, sitä kiihkeämpi kapina.

Toinen erehdys, jota ovat levittäneet varsinkin amerikkalaiset yleistajuiset esitykset, on siinä, että kuvitellaan persoonallinen vaikutus ulkonaisten seikkojen aikaansaamaksi. Vakuutetaan, että ulkomuodon tulee olla miellyttävä, sanotaan, että on hyvä, jos ihminen voi vaikuttaa toisiin jo suurella koollaan. Sitäpaitsi on otettava taide luonnon avuksi ja suostuttava tarvittaessa liehittelemäänkin. Samalla kuitenkin huomautetaan, että liehittely on vain hätävara; tärkein keino on siinä, että heitetään ihmisten silmiin hiekkaa, vieläpä sangen karkeatakin hiekkaa, sillä niiden ylensivistyneiden silmät, joille sellaiset neuvot ovat tarkoitetut, eivät varmaankaan ole kovin tarkkanäköiset. Yksinomaan liike-elämään perustuvan sivistyksen koneisto on varmaan vaikuttanut perinpohjin tylsentävästi, koska sellaisia oppeja ei sivuuteta vain olkapäitä kohauttamalla. Tässäkin koskettavat äärimmäisyydet toisiaan, ja käytetyt välineet muistuttavat villien värillisiä sulkia ja karkeita lasihelmiä. Se on bluffin uskontoa. Sen julistajien muotokuvat nähdään vanhan ja uuden maailman suurten jokapäiväisten sanomalehtien ilmoitusosastossa, ja he vakuuttavat meille, että heidän kultainen vasikkansa, jos se yleisesti hyväksyttäisiin, saisi aikaan kumouksen ihmiskunnan siveellisten käsitysten alueella. Uskon sen mielelläni, uskonpa sen jo tehneenkin kumoavaa työtänsä, mutta en katso olevan syytä siitä iloita.

Bluffi kieltämättä menestyy. Kukapa uskaltaisi asiaa epäillä kahdennellakymmenennellä vuosisadalla? Mutta mitä merkitsee sen menestyminen? Sen laita on suunnilleen samoin kuin pelkoa herättävän pakkovallan; se on yhtä pinnallinen ja hauras, ehkäpä enemmänkin. Ihminen näet suostuu helpommin tottelemaan kuin joutumaan petetyksi. Bluffin avulla voi helposti vaikuttaa henkilöön, joka ei bluffin käyttäjää tunne tai jonka kanssa ollaan tekemisissä ainoastaan tuokion aika. Jos sitävastoin keskustelu jatkuu tunnin ajan, niin asia on jo hankalampi; silloin alkaa julkipuoli rapistua niinkuin ihomaali sulaa auringossa. Silloin havaitaan todellinen tai kuvallinen, mutta joka tapauksessa kasvoihin kuulumaton väri inhoittavaksi naurettavuuden lähteeksi.