On arvattavaa, että sen, joka tahtoo kehitellä voimakkaan persoonallisuuden, täytyy sijoittua kannalle, joka on persoonallisuuden hajoamiseen johtavan tilan suora vastakohta. Koska torjuminen riistää meiltä osan voimaamme, koska näiden väkevien viettien torjuminen voi johtaa kerrassaan minuutemme jakautumiseen, niin meidän tulee kysyä, eikö sellaisten viettien vapaa kehkeytyminen ole yhtenäisen persoonallisuuden ensimmäinen ehto. Jakautumistapahtumaa tutkiessamme havaitsemme toisenkin seikan, joka puolustaa sellaista otaksumaa. Tarkastellessamme toisen persoonallisuuden muodostumista havaitsemme näet sen keräytyvän jonkin väkevän vietin ympärille, joka muodostaa sen ytimen. Ei ole vaikea arvata, että normaalisen persoonallisuuden muodostuminen tapahtuu samoin. Henkilöt, joiden huolena on yksilöllisyyksien kehitteleminen, ovatkin jo aikoja sitten havainneet viettien omaehtoisuuden ja voimakkaan persoonallisuuden välillä vallitsevan yhteenkuuluvaisuuden. Maine de Biran, sisäisen elämän hienovaistoinen erittelijä, on hyvin oivaltanut, että omaehtoinen, vietinomainen toimintamme tarjoaa meille ensimmäisen kiintokohdan minuutemme tuntemiseen. Mutta varsinkin Rousseau kävi ongelmaan tuimasti käsiksi ja uskalsi siirtää sen kasvatuksen käytännölliselle alueelle. Tämä individualismin apostoli oivalsi hyvin, paremmin kuin kukaan ennen häntä, että johdonmukaisesti menetelläkseen täytyi esiintyä luontoonpalaamisen apostolina — luonto ymmärrettynä vaistoa ja omaehtoisia luontumuksia merkitseväksi. Nämä kaksi periaatetta, yksilöllisyys ja vapaus, vallitsevat Rousseaun koko kasvatusoppia. Niiden välillä vallitsee kiinteä yhteenkuuluvaisuus ja vastavuoroisuus: jotta lapsi voi vapaasti kehitellä taipumuksiaan, ei niitä saa liiaksi rajoittaa liian jäykillä ja persoonattomilla kasvatussuunnitelmilla; kasvattajan tulee oppia tuntemaan hänen huostaansa uskotun lapsen alkuperäiset luontumukset, erottamaan kehkeytyvän sielun erikoista tuoksua ja tuntua, sanalla sanoen: kasvatuksen tulee olla niin yksilöllistä kuin suinkin mahdollista. Tämä kaksoisperiaate — yksilöllisyys ja vapaus — ilmenee yhtaikaa Émile-teoksessa, niin luonnollinen on siirtyminen toisesta toiseen: »Jokaisella hengellä on oma muotonsa, jonka mukaan sitä tulee johtaa, ja kasvatustyön menestys riippuu suuressa määrässä siitä, noudatetaanko juuri tätä muotoa vai jotakin toista. Järkevä kasvattaja, urki ensin kauan luontoa, tarkkaa huolellisesti oppilastasi, ennenkuin lausut hänelle ensimmäisen sanan, salli hänen luonteensa idun ilmaantua täysin vapaasti, älä ehkäise häntä millään tavalla, jos tahdot nähdä hänet täysin sellaisena kuin hän on.»[9]

Nämä molemmat kiinteästi toisiinsa liittyvät vaatimukset ovat sittemmin säilyneet kaiken uudistavan kasvatusopin perustuksena. Pestalozzin ja Fröbelin välityksellä ne siirtyvät aina Tolstoihin ja erilaisiin »uusiin kouluihin» saakka. Ja siinä on enemmän kuin perintätapaa ja -tietoa, siinä on perintätapaa, jonka kumouksellisetkin mielet tahtomattaan omaksuvat; siinä on loogillinen yhdysside.

Lapsen esteetön toiminta, hänen luontumustensa ilmaisija, ei suinkaan ole pettämätön tiedonantaja. Vaikka se on täysin taattu, voi sittenkin arvostella väärin olennon taipumuksia. Rousseau, joka on erinomaisen hyvin oivaltanut lapsen olemusta, on havainnut tämänkin seikan. »Maailma on täynnä käsityöläisiä ja erittäinkin taiteilijoita, joilla ei ole ollenkaan luontaista kykyä ammattinsa harjoittamiseen; heitä on lapsuudesta asti yllytetty siihen, joko hyödyn vuoksi tai näennäisen asianharrastuksen pettäminä; he näet olisivat aivan samoin suuntautuneet mihin muuhun ammattiin tahansa, jos olisivat varhaiselta iältään asti nähneet sitä harjoitettavan. Toinen kuulee rummunäänen ja uskoo jo olevansa kenraali, toinen näkee rakennettavan ja tahtoo tulla arkkitehdiksi. Jokaista houkuttelee nähtävissä oleva ammatti, jos se tuntuu arvossapidetyltä.» Tässä yhteydessä Jean-Jacques kertoo meille tarinan lakeijasta, jonka maalaamisinto saattoi johtaa harhaan, koska hän kuuden helteisen kesäkuukauden aikana istui keskipäivällä hievahtamatta eteishuoneessa kuvaten kerran toisensa jälkeen pallokarttaa. Siitä huolimatta hän »ei kykene milloinkaan maalaamaan muuta kuin oven vuorauslautoja.» Rousseau päättelee: »Työn harrastaminen ja sen kunnollinen suorittaminen eivät ole läheskään sama asia.»[10]

Aivan varmaan on olemassa jäljittelyn avulla hankittuja viehtymyksiä, jotka eivät mitenkään kuulu henkilön varsinaiseen olemukseen. Väärän kutsumuksen omaksuminen ei kuitenkaan ole niin paha onnettomuus kuin aito luontumuksen väärinarvosteleminen. Niin tekee kuitenkin tavanomainen kasvatuksemme lakkaamatta juuri senvuoksi, että se jättää huomioonottamatta lapsen omaehtoiset luontumukset. On yleisesti tunnettu tosiasia, että useat etevät miehet ovat olleet koulussa huonoja oppilaita. Tästä seikasta johdeltiin suuremmassa tai vähemmässä määrässä järkeviksi katsottavia päätelmiä: kuinka vaikeata oli varhaisella iällä todeta nerollisuutta, joka arvatenkin puhkee ilmi yhdellä iskulla. Olisi paljoa yksinkertaisempaa todeta, että kasvatuksemme arvostelee merkillisellä tavalla väärin kehkeytymistilassa olevia persoonallisuuksia, sallii niiden muodostua omin valloin, ellei niitä suorastaan tukahduta. Tosin on olemassa suuria miehiä, jotka ovat olleet ihmelapsia. Mutta sellaisia tapauksia eriteltäessä luullakseni havaittaisiin jompikumpi näistä mahdollisuuksista: joko on lasta kohdeltu todella ymmärtäväisesti tai hänessä on jo ilmennyt se vääjäämätön ylpeys, joka usein esiintyy neron tietoisuutena ja luonnollisena puolustautumiskeinona. Nuori Alfred de Vigny, sellaisen ylpeyden oivallinen edustaja, voitti lukuisia koulupalkintoja, mutta se ei vielä todista, että hänet kasvatettiin oikeimmalla tavalla.

Puhun tässä painokkaasti luontaisista taipumuksista, koska ne ovat persoonallisuuden erikoinen tunnus. Toisaalta on huomattava, että jos ajattelemme suurta miestä — toisin sanoen miestä, jolla on suuret luontaiset lahjat — emme mitenkään voi kuvitella häntä arkamaiseksi tai veltoksi. Nerouteen tuntuu erottamattomasti kuuluvan jonkinlainen sankaruus, samoinkuin putouksen korkeus auttamattomasti merkitsee sen voimaa. Nerokkaiden ihmisten elämä on usein pelkkää taistelua. Tässä tapauksessa tosin voidaan ajatella, että tarmo on syy eikä vaikutus; sillä elleivät sellaiset henkilöt pystyisi taistelemaan tai vaatimattomammin sanoen uupumattomasti tekemään työtä (joka sekin on taistelua), niin heistä ei tulisi, mitä tulee. Nietzsche sanoi näinkin: »Älkää huoliko puhua lahjoista, lahjakkuudesta, synnynnäisistä kyvyistä! Voi mainita kaikenlaisia suuria miehiä, jotka eivät ole olleet lahjakkaita. Mutta he hankkivat suuruuden, heistä tuli 'neroja’ (kuten sanotaan) sellaisten ominaisuuksien nojalla, joiden puuttumisesta ei puhu mielellään kukaan, jos on itse niistä tietoinen; heissä oli kaikissa se oiva akäsityöläis-vakavuus, joka kehoittaa muodostamaan moitteettomasti osia, ennenkuin uskaltaa käydä suurta kokonaisuutta rakentamaan.»[11]

Nuo sanat sisältävät enemmän totuutta kuin yleensä otaksutaan. Sittenkään ei tuo edellytys riitä; jos se on ainoa, niin edessämme on jälleen Rousseaun maalaja-lakeija. »Uutteruus voi määrättyyn rajaan saakka korvata kykyä, mutta rajaansa kauemmaksi se ei pääse.» Nerokkaassa taiteilijassa sellainen vääjäämättömyys johtuu hartaasta kiintymyksestä työhön, ja sellainen kiintymys perustuu juuri luonnollisiin lahjoihin. On muuten totta, ettei tämä luonteen uutteruus merkitse aivan samaa kuin luonnollinen lahjakkuus; se on tosin erikoinen voima, mutta sellaisenaan myös taipumus, vaistomainen pyrkimys; samoin on rauhallisimpienkin taiteiden suurissa mestareissa havaittava taisteleva laatu vain sublimoitua taisteluviettiä. »Minä olisin sotilas, ellen olisi runoilija», sanoi Hugo, joka olikin sotilaan poika. Sellainen polveutuminen on symbolinen; ajatuksen sankarin vaisto on karumman sankarin vaiston poika ja perillinen. Homeroksessa on aina hiukan Akhilleusta. Luonnollinen viettymys, joka yllyttää ihmistä taiteelliseen luovaan työhön — käyttääksemme vieläkin tätä esimerkkiä — ei sinänsä riitä tekemään neroa. Siihen vaaditaan toisiakin voimia; mainitsimme jo uutteruuden ja taisteluvoiman (ne yleensä puuttuvat taiteilijanaisista, joissa usein ilmenee rikkaampaa luontaista kykyä ja tunneherkkyyttä kuin kaikkein suurimmissa luovissa neroissa). Neron tunnuksena on, että kaikki voimat suuntautuvat samalle taholle. Ne johtuvat kuitenkin kaikki luontumuksista ja vaistoista. Nerokkuus edellyttää niinmuodoin voimakkaiden taipumusten hyvin yhteensidottua kimppua. Luontumus, persoonallisuus, henkinen tarmo — näiden kolmen asian kiinteän yhteenliittymisen todistaa nero, jossa kaikki kolme kehittyvät yhdessä harvinaisen voimakkaiksi.

* * * * *

Hyvin sidottu voimakkaitten taipumusten kimppu: tämä määritelmä sisältää jo vastauksen erääseen auttamattomasti ilmaantuvaan vastaväitteeseen. Kuinka voidaan henkisen tarmon edellytyksenä pitää luontumusten ja viettien esteetöntä kehkeytymistä, vaikka mainitun tarmon tärkeimpänä tehtävänä on juuri viettien ja taipumusten hillitseminen? Kysymys on epäilemättä aiheellinen; mutta sellainen tarmo voi toimia tehoisasti ainoastaan siinä tapauksessa, ettei se johdu abstraktisesta »minuudesta», jonka jonkinlainen puhdas ajatus liittää elävän tajunnan kokonaisuuteen. Minuuden itsensä tulee muotoutua tästä elävästä todellisuudesta, jota sen tulee vallita, niinkuin Adam muovattiin maasta maan valtiaaksi. Voidakseen vastustaa vietin, luontumuksen ja intohimon alkuvoimia sen täytyy itsensä olla vaistoa, luontumusta ja intohimoa. Vain hevosilla ratsastaen saadaan kiinni villejä hevosia.

Sama vastaväite on useat kerrat esitetty kasvattajille, jotka Rousseaun hengessä vaativat vapaata kasvatusta, ja vastaus on ollut samansuuntainen. Eikö sellainen vapaus, sanotaan, merkitse ulkonaista anarkiaa koulussa, sisäistä anarkiaa lapsen mielessä, eikö se tuhoa kaikkea kuria, sosiaalista samoinkuin siveellistäkin? Siihen vastaavat kasvattajat kokemuksensa nojalla, että sellainen vapaus oikein ymmärrettynä on päinvastoin todellisen kurin lähde, nimittäin niiden toimintaohjeiden, joita annamme itse itsellemme Kantin kategorisen imperatiivin mukaisesti. Lapsi muuttuu tosiaankin samalla kertaa »lainsäätäjäksi ja alamaiseksi»; tämä sisäinen kurinpito korvaa toisten menetelmien aivan ulkokohtaiset ja muodolliset kurinpidolliset toimenpiteet, ja juuri siihen varautuen on reformikouluissa voitu suorittaa vakuuttavia itsehallintokokeita.

Joka tapauksessa on tunnustettava, että viettien esteetön kehkeytyminen on vain eräs sisäisen kurin ja lujan persoonallisuuden edellytys. Vapaat ja väkevät vietit eivät sinänsä riitä muodostamaan persoonallisuutta. Jakautuneissa henkilöissä, joista vastikään puhuimme, ilmenee heissäkin voimakkaita viettejä, mutta ne kiskovat kukin taholleen, joten mitään hyvää tulosta ei voi syntyä. Toivotun tuloksen saavuttaminen edellyttää, että voimat, kuten fysiikassakin, järjestyvät yhdensuuntaisiksi. Luontumusten tulee muodostaa »hyvin sidottu kimppu», ja sellainen elämänuran valitseminen muodostuu onnelliseksi ainoastaan siinä tapauksessa, että se vastaa todellista olemustamme. Perinnäisen moraalin erehdys on siinä, että sen lähtökohtana on apriorinen käsitys ihmisen velvollisuuksista ja että se tahtoo pakottaa kaikki sitä noudattamaan. Kant on siinä suunnassa kehitellyt abstraktion pisimmälle merkitessään siveellisen toiminnan tunnukseksi, että sitä voidaan pitää yleisenä lakina. Toisaalta ei »minän palvonnan» tule johtaa meitä toiseen äärimmäisyyteen, nimittäin siihen, että tehostamme paheitakin, kunhan ne vain ovat meidän paheitamme. Oikea viljelys ei ole siinä, että vaaditaan jokaista maaperää tuottamaan kaikkea hyvää, Pohjolan kuusesta Afrikan taatelipalmuun saakka, ei enempää kuin siinäkään, että se pakotetaan tuottamaan kaikkea, mitä se voi tuottaa, nokkosia ja vehnää. Samoin on laita oman itsemme viljelemisen: on saatava aikaan jonkinlainen modus vivendi objektiivisen ja subjektiivisen aineksen, velvollisuuden ja kyvyn välille.