Siten johdumme ratkaisevaan kohtaan. Hermostoa ja aivoja ei käy toisistaan erottaminen; hermotarmosta puhuttaessa puhutaan samalla aivotarmostakin. Ja jos hermoston fyysillinen terveydenhoito esiintyykin vielä ylen hämäräpiirteisenä asiana, on sen sielullinen hygienia sentään paljoa täsmällisemmin määritelty. Tietojemme nykyisellään ollessa on hermohäiriöihin saatavissa tehokasta apua ainoastaan psykoterapiasta. Kun siis tunnustamme hermovoiman henkisen voiman todelliseksi perustukseksi, lausumme samalla, että se on tosiaankin »henkinen», psyykillinen voima. Sen edellytykset sijaitsevat ennen kaikkea sielussamme, hengessämme, tavanomaista lausepartta käyttääksemme: »se riippuu meistä itsestämme». Meidän aikamme tiede sointuu tässä kohden filosofisiin ja uskonnollisiin käsityksiin, jotka ovat aina puoltaneet samaa periaatetta, kun sitävastoin pintapuolinen »positivismi» on voinut herättää vastakkaista mielipidettä.

Hermoston sairaalloisia tiloja lukuunottamatta emme havaitse mitään henkisen tarmon kehkeytymisen vakavaa estettä; mutta useimpia sellaisia tiloja käsitellään niitäkin käyttämällä sielullisia parannusmenetelmiä. Niin johtaa henkisen tarmon aineellisten edellytysten tutkiminen sielullisiin edellytyksiin, jotka esiintyvät ilmeisesti tärkeämpinä. Ryhdymme nyt tarkastelemaan niitä.

III.

PERSOONALLISUUS JA ESTEETÖN KEHITTYMINEN.

Tahtoessani hiukan perehdyttää psykoanalyysiin henkilöä, joka ei siitä mitään tiedä, kerron mielelläni tri Odier’n suorittamasta parannuksesta,[7] sillä tämä selostus tekee aina tehtävänsä. Nuori tyttö potee hermostollista käsivarren halvautumista; analyysi osoittaa, että halvautumisen syynä on salatajuinen ja järjettömän epäloogillinen ajatusyhtymä, sarja analogiapäätelmiä, joiden mukaan halvautumisen piti saattaa entiselleen purkautunut kihlaus. Siitä päivästä, jona psykoanalyytikko paljastaa sairaalle tuon piilevän syyn, käsivarsi kykenee jälleen ojentumaan, se on parantunut. Torjuminen, pyrkimys poistamaan tajunnasta pyydettä, joka sitten elää edelleen salatajuisesti, luopumus, joka ei nimeänsä ansaitse ja joka salakavalasti kapinoi, riittää aikaansaamaan sellaisia hermoston häiriöitä. Esimerkki ei ole ainoastaan tyypillinen, se on kerrassaan symbolinen, sillä psykoanalyysi osoittaa meille, että sellainen torjuminen on pohjana kaikissa niissä kykenemättömyystiloissa, jotka ovat erehdyttävästi uupumustilojen näköisiä, niissä näennäisesti aiheettomissa estymissä, joita voisi nimittää henkiseksi halvautumiseksi ja jotka ovat enemmän tai vähemmän tuttuja jokaiselle. Sellaisissa tapauksissa meiltä puuttuvaa voimaa pitää salatajunta vankinaan. On tapahtunut mielikuvien torjumista, on muodostunut salainen solmu, ja psykoanalyysin tehtävänä on juuri yrittää sitä aukaista.

Kaikki sellaiset vangitut voimat ovat menetettyä henkistä tarmoa. Mutta tämä tarmo esiintyy olennaisena voimana, jota mainitsemme persoonallisuuden, »minuuden» nimellä. Puhuttaessa henkisestä tarmosta ajatellaan taistelua meihin todella kuuluvien ja irrallisemmin olemukseemme liittyvien voimien välillä. Se edellyttää keskusta, juuri »minuutta» (meidän tarvitsematta silti ratkaista, onko tämä »minuus» metafyysikkojen »substanssi» vai ei). Tämä ykseysprinsiippi ilmenee meille vaistomaisesti niin oleellisena, että ylen liikkuvainen ja epävakainen toiminta näyttää meistä henkisen voiman suoranaiselta vastakohdalta; toisaalta voimme väärin luulla voimaksi vaivalloista toimintaa, joka noudattelee jäykän tottumuksen latuja. »Vakaumusten sidonnaisuus», sanoo Nietzsche, »tottumuksen voimasta vaistoksi muuttuneena, johtaa siihen, mitä nimitämme luonteenlujuudeksi. Ihmisen toimiessa harvalukuisten, mutta aina samojen vaikutinten pohjalla tulevat hänen tekonsa tarmokkaammiksi».[8] On myös olemassa tylsää itsepäisyyttä, joka jäljittelee todellista henkistä voimaa, koska siinäkin ilmenee ykseyden hahmo.

Jotta voisimme olla väkevät, tulee meidän olla »minuus». Emmekö se olekin? Varsin erilaisessa määrässä. Onhan olemassa sairaalloisia tapauksia, joissa minuus kerrassaan hajoaa; silloin puhutaan persoonallisuuden jakautumisesta. Lienee syytä lyhyesti tarkastella niitä ehtoja, joiden vallitessa sellainen jakautuminen tapahtuu, sillä ne osoittavat vastakohtina, mihin meidän tulee pyrkiä kehittyäksemme voimakkaaksi persoonallisuudeksi.

Kun Ribot julkaisi teoksensa Maladies de la personnalité (Persoonallisuuden sairauksia), olivat psykologiset selitykset yleensä huonossa huudossa. Hän yrittikin ennen kaikkea selvitellä häiriöiden fysiologisia edellytyksiä, ja niin hänen täytyi usein jättää kysymys aivan avoimeksi. Seikka on sitä silmiinpistävämpi, kun kysymyksessäolevia sairauskertomuksia lukiessamme havaitsemme häiriöiden syinä olleen ilmeisten sielullisten järkytysten; nämä tiedonannot ovat sitäkin arvokkaammat, kun niitä ei ole muovattu teoriaa tukemaan, koska Ribot ei osannut niitä selityksissään mitenkään käyttää. Niinpä mainitaan eräs nuori mies, V.L…, jonka sielullisten häiriöiden historiaa tutkittaessa selviää, että hän oli kerran joutunut kauhun valtaan molemmin käsin tartuttuaan risujen alla makaavaan käärmeeseen. Eräs toinen kertomus koskee naista, jonka hänen äitinsä oli hänen neljäntoista vuoden ikään tultuaan luovuttanut paheen palvelukseen, mutta joka sitten yhtäkkiä joutui Hyvän Paimenen luostariin Metzin. »Hänen sieluelämässään tapahtunut ylen jyrkkä muutos», kerrotaan meille, »sai puhkeamaan eräänlaisen uskonnollisen hulluuden, jota seurasi syvän tylsyyden kausi.» Potilas otaksui myöhemmin olevansa vuoroin prostituoitu, vuoroin nunna.

Tässä ei ole tilaisuutta selostaa kaikkia niitä lukuisia tutkimuksia, joita on myöhemmin omistettu samanlaisille tosiasioille: tri Azamin potilaan (Félidan) jo klassilliseksi muuttunutta tapausta, Binet’n teosta Altérations de la personnalité (Persoonallisuuden järkytyksiä) ja amerikkalaisia tutkimuksia (James ja Hodgson, Sidis ja Goodhart, Morton Prince), joissa kerrotaan merkillisistä tapauksista, eräästäkin, jossa potilas jakautui neljäksi vuoroittain ilmeneväksi persoonallisuudeksi. Huomautettakoon vain, että näissä uudemmissa tutkimuksissa jo korostetaan enemmän psykologisia syitä. Vuonna 1910—1911 pitämissään luennoissa Bergson huomautti amerikkalaisiin tutkijoihin nojautuen erittäin hienosti sellaisten syiden joukossa esiintyvästä eräänlaisesta »halusta ottaa lomaa siveellis-henkisessä olopiirissään.» Voi tosiaankin sattua, että henkilö toivoo vapautuvansa tavanomaisesta persoonallisuudestaan. Mutta olipa sellaisessa ikävystymisessä puheena henkilön itseensätuskastuminen, ankara pelonkauhu, kuten Ribot’n mainitsemassa tapauksessa, tai liian jyrkästä muutoksesta johtuva järkytys, kuten nuoressa ilotytössä, josta tehtiin nunna, aina osoittaa psykoanalyysi pohjalla piilevän saman syyn. Syynä on erinomaisen voimakas psyykillisen sisällön torjuminen. Se ei näissä tapauksissa rajoitu pieneen määrään erillisiä tiloja, kuten tavallisesti, vaan ulottuu laajaan ryhmään, joka ei ainoastaan ole normaaliminuuden täysi vastapaino, vaan saa lopulta oman vaakakuppinsa painumaan alemmaksi, kunnes taas tapahtuu muutos vastakkaiseen suuntaan. Tällöin on olemassa kaksi psyykillistä ryhmää, jotka torjuvat toisiansa, niinkuin kaksi poikaa, jotka vuoroin tyrkkäävät toisensa katukäytävältä. Eri ryhmien ydinilmiöinä täytyy olla kaksi (luontaista tai hankittua) erikoisen voimakasta taipumusta, joita ei käy toisiinsa soinnuttaminen. Ilotyttö-nunnan tapauksessa asian sisäinen koneisto ilmenee erikoisen selvästi. Kasvatuksen ja tottumuksen kehittelemän paheellisen taipumuksen torjuu yhtäkkiä luostariin siirtymisestä johtuva järkytys, ja luostarissaolo herättää aivan toisenlaisen, edelliseen kerrassaan mukautumattoman taipumuksen. Edellinen kuului kuitenkin niin kiinteästi henkilön elämään, oli haarautunut niin avaralle alalle, oli ajatusyhtymien nojalla liittynyt niin lukuisiin tosiasioihin, että siihen oli vähitellen kutoutunut valtava sielullinen ainesjoukko, joka oli kyllin kiinteä muodostaakseen toisen »minuuden». Tällaista tapausta voidaan verrata niihin, joita uskonnonhistoria mainitsee »riivautumisen» nimellä. Mutta ne vuorostaan johtavat tasaisin väliastein tiloihin, joita nimitetään »kiusauksiksi» ja joista on lyhyt matka säännölliseen sieluelämään. Askeetissa, joka uskoo itsensä pirun riivaamaksi, ei sen vuoksi vielä tapahdu tajunnan jakautumista, mutta joka tapauksessa hän tulkinnallaan henkilöi torjutut vaistonsa ja viettinsä, jotka sitten koroittavat äänensä. Mitä tulkinta saa aikaan askeetissa, sen luo Goethessä pelkkä mielikuvitus: Mefistofeles on Faustin mielessä tapahtuvan torjumisen tuote. Uudemmista teoksista puhuaksemme on Franz Werfelin maagillisessa trilogiassa Spiegelmensch »kuvastinihminen» Thamalin mielen torjuma, joka karkaa ja muuttuu voimalliseksi. Kavalana ja kiusaukseen johdattavana palvelijana se paisuu paisumistaan herran sillävälin laihtuessa ja riutuessa; eräänä kauniina päivänä se hyppää herran yli ja anastaa vuorostaan herruuden. Tämä haaveellinen teos ilmaisee luontevan symbolisesti syvää totuutta. Siinä nähdään sama heiluriliike, jonka äsken totesimme patologisissa jakautumistapauksissa. Mefistofeles kiikkui hänkin samoin, Faust vastapainonaan.

* * * * *