Meidän täytyy kuitenkin tutkia ongelmaa perinpohjaisemmin. On olemassa niinsanottu »ruumiillinen rohkeus», jonka nojalla ihminen kykenee säilyttämään mielenmalttinsa, vaikka sattuu odottamaton järkytys, joka saa hermostuneen naisen kiljaisemaan ja pyörtymään. Kun tämän »heikomman astian» vastakohdaksi asetetaan yhtä klassillinen, isämäinen ja hermojaan hyvin hallitseva aviomies, syntyy koomillinen vaikutus, jota huvinäytelmien kirjoittajat ovatkin runsaasti käyttäneet hyväkseen. Sellainen kylmäverisyys, sellainen »fyysillinen rohkeus» on Fouilléen mukaan »koleeris-sangviiniselle» mielenlaadulle ominainen. Vaikka temperamenttien koko jaoitus on verrattain mielivaltainen asia, täytyy sille tässä tapauksessa myöntää oikeutusta. Tällöin on ennen kaikkea kysymyksessä eräiden vaistomaisten, erilaisissa yksilötyypeissä erilaisina ilmenevien reaktioiden tai refleksien estyminen. Yleisesti tunnettuja ovat ne graafilliset esitykset, joiden avulla on havainnollistettu esimerkiksi odottamattoman pistoolinlaukauksen tai äkkinäisen magnesiumsalaman valtimon toiminnassa tai hengityksessä aikaansaamia muutoksia. Tunnettu on myös psykogalvaaninen koe, jossa senlaatuisen vaikutelman aikaansaama säpsähdys mitataan galvanometrin avulla. Nämä graafilliset viivat ja galvanometrin osoittajan kulmat ovat eri henkilöiden mukaan sangen erilaiset. Siten voidaan tavallaan todistaa »fyysillisen rohkeuden» tai »fyysillisen pelon» olemassaolo. Sellaista temperamentin rohkeutta ei kumminkaan saa sekoittaa (jo Fouillée huomautti tästä seikasta) järjen ja luonteen pohjalla lepäävään rohkeuteen; voi korkeintaan väittää, että se tasoittaa viimeksimainitun tietä. Huot ja Voivenel, jotka ovat maailmansodan aikana tutkineet sotilaallista urhoollisuutta itse sodassa, päätyvät tähän nimenomaiseen tulokseen: »Kuinka monet muhkeat sangviinikot, jotka mielellään pitävät suurta suuta ja ovat rakenteeltaan atleetteja, osoittautuvatkaan todellisuudessa aivan tavallisiksi pelkureiksi!… Toisaalta olemme nähneet henkilöitä, jotka kuuluivat Duprén 'helposti hätääntyvään’ tyyppiin, mutta osoittautuivat taistelussa todellisiksi sankareiksi… Aito rohkeus on henkinen ominaisuus. Arkamaisena pidetty henkilö voi saavuttaa sen päivän tai tunnin ajaksi… Joka tapauksessa käy miestä arvosteleminen vasta tulessa.»[4] Hienompi erittely tosin voisi todeta, että sotilaallinen — ja siviilihenkilönkin — rohkeus, mikäli ovat kysymyksessä arkamaiset yksilöt, voidaan selittää siksi, mitä Paul Brulat sattuvasti nimittää »pakenemiseksi eteenpäin». Tiedämmehän hyvin, kuinka paljon pelkoa piilee tuimassa hyökkäyksessä (puhumattakaan alkoholin aikaansaamasta vaikutuksesta) ja tiedämme myös, mitä merkitsevät rauhallisemmissa oloissa pelokkaitten äkilliset rohkeudenpuuskat. Olisi kuitenkin liian paradoksaalista, jos selitettäisiin kaikki sellaiset tapaukset »pakenemiseksi eteenpäin». Voimme tyytyä Huot’n ja Voivenelin määritelmään, soveltaa sitä vertauskuvallisesti elämän kaikkiin taisteluihin ja sanoa siinä mielessä: »Joka tapauksessa käy ihmistä arvosteleminen vasta tulessa.»
Samat tutkijat tarkastelevat toisessa yhteydessä eräitä tapauksia, joissa naiset ovat esiintyneet urhoollisesti, ja esittävät mielipiteensä tähän merkittävään tapaan: »Nainen on herkkä, helposti kiihtyvä, uhrautuva olento, jossa ilmenee rohkeutta, vaikka Institut Mareyssä suoritetut kokeet ovat johtaneet hänelle erittäin epäedullisiin tuloksiin.» On sangen merkillistä, että tässä heti esiintyvät määreet »herkkä, helposti kiihtyvä» henkisen rohkeuden selittäjinä, siis samat sanat, joita käytettiin ylempänä mainitussa arkamaisen tyypin kuvailussa. Missä on pulman avain? Herkkä ja helposti kiihtyvä on hermostunut, hienohermoinen (jota ei suinkaan saa muitta mutkitta pitää hermosairaana). Eikö sen perustuksella sovi ajatella, että henkisen rohkeuden pohjana on hermovoima? Havaitsimme jo ylempänä, että ruumiillisesti heikot olennot saavat henkisen voimansa jäntevyyden hehkuvasta tunteesta, ja liikuimme siten jo kohti tätä oivallusta.
Tässä olisi viitattava Abramowskin suorittamiin kokeisiin, jotka valaisevat edellä kuvailtuja seikkoja toiselta taholta ja joita olen toisessa yhteydessä selostanut.[5] Niissä suoritetaan psykogalvaaninen koe täydellisemmässä muodossaan: tutkittava sallii ensin refleksiliikkeen tapahtua ja yrittää sitten sitä estää, onnistuen tai epäonnistuen. Refleksiliikkeen ehkäiseminen ei kumminkaan onnistu parhaimmin sille, joka pahimmin ponnistelee, vaan sille, joka täydellisimmin syventyy saavutettavan päämärän mielikuvaan painuen siten eräänlaiseen autohypnoosin tilaan. Abramowski päätyy siihen tulokseen, että henkilöt, jotka elämässä yleensäkin osoittavat suurinta tarmoa, kykenevät myös helpoimmin painumaan sellaiseen autohypnoottiseen tilaan. Niin johdumme jälleen Nancyn uuden koulukunnan autosuggestiooppiin, joka edellyttää kaikesta ponnistuksesta luopumista, lihasten hellittämistä ja vain mielikuvan virittämän hermovoiman käyttelyä. Palaamme asiaan vielä tarkkaavaisuudesta puhuessamme. Samalla on asianamme huomauttaa, että uusi psykologia taipuu tahtotoimessakin korostamaan enemmän mielikuvaa kuin liikunnollista ponnistusta, enemmän aikomusta kuin toteuttamista, joten tahto tulee lähemmäksi autosuggestiota. Kaikki tämä viittaa siihen, että meidän tulee pitää hermojen ja aivojen voimaa lihasvoimaa merkittävämpänä. Niinmuodoin olisi henkisen voiman olennaisia fysiologisia edellytyksiä etsittävä hermoston tilasta.
Tätä mielipidettä tukee pikainenkin silmäys tosin vielä aivan vähän tutkittuun hermopatologiaan. Hermoston sairaalloiset tilat jaetaan yleensä kahteen ryhmään, neurasteenisiin ja hysteerisiin tiloihin. Ensinmainitussa ryhmässä ilmenevät hermostollinen herpautuminen ja henkinen riutuminen toisiinsa liittyvinä; äärimmäisissä tapauksissa sairas ei kykene enää suorittamaan kaikkein yksinkertaisimpiakaan toimia, hän ei voi nousta jaloilleen, ei syödä eikä lähteä ulos. Hysteriassa liittyy samoin hermostolliseen anarkiaan henkinen sekasortoisuus; ruumiissa havaitaan toisen jäsenen täydellistä turtumusta ja toisen ylenmääräistä herkkyyttä, ankaraa kiihtymystä ja kohta sen jälkeen syvää masennusta; sieluelämässä vallitsee samanlainen epäjärjestys: oikkuja, ristiriitoja, äkkinäisiä haltioitumisen ja alakuloisuuden vaihteluita.
Jos siis tahdotaan aivan ylimalkaisesti todeta henkisen tarmon ja »fyysillisen voiman» välillä vallitsevaa suhdetta, on kysymys väärin muovattu. Ei ole olemassa yksi ainoa »fyysillinen voima», niitä on ainakin kaksi: lihasvoima ja hermovoima. Se seikka, ettemme vielä paljoa tiedä viimeksimainitusta, ei oikeuta jättämään sitä huomioonottamatta. Pierre Janet on hermosairaiden väsymystä tutkiessaan[6] havainnut tämän erotuksen. Vaikka sellainen väsyminen usein onkin enemmän tai vähemmän autosuggestiivista, myöntää Janet kuitenkin — sikäli Dubois’n mielipidettä vastustaen — että on olemassa fysiologisista syistä johtuvaa hermoväsymystä. Tarkastellessaan sitten sellaisiin tapauksiin soveltuvaa »lepoparannusta» hän sangen terävä-älyisesti huomauttaa, ettei tällöin tule niinkään kysymykseen lihasten lepo (ruumiillinen liikkumattomuus) kuin hermojen lepuuttaminen, ja etteivät nämä ilmiöt aina esiinny toimiinsa liittyvinä. Siten voimme ymmärtää, kuinka se seikka, että henkilö on »hermostunut» ja herkkätunteinen, voi tässä tapauksessa olla eduksi.
* * * * *
Henkilön, joka haluaa kehitellä henkistä voimaansa, ei siis pidä laiminlyödä mitään, mikä voi lisätä tai varjella hermoston joustavuutta. Sivuutamme tässä varsinaiset lääkeopilliset menetelmät (vesiparannuksen, ravintojärjestyksen ja muut sellaiset asiat) ja toteamme samalla että hermoston fyysillinen hygienia on vielä sangen haparoivaa.
Tässä ei ole syytä ryhtyä selittämään alkoholin tunnettuja vaikutuksia hermostoon. Sitävastoin on tarkasteltava (siinäkin tapauksessa, ettei tunnusteta oikeaksi Freudin mielipidettä, jonka mukaan hermotaudit johtuvat sukupuolielämän häiriöistä) hermoelämän ja sukupuolielämän välisiä suhteita. Eräiden sukupuolielämän säännöttömyyksien vaikutus hermohäiriöiden syntymiseen on ilmeinen, ja toisaalta on otettava huomioon, kuinka masentavasti vaikuttaa seksuaalinen kohtuuttomuus, joka sangen todennäköisesti purkaa ja tyhjentää hermotarmon varastoa. Sopii lisätä, että on syytä lukea sellaiseen kohtuuttomuuteen kuuluviksi eräät keinotekoisesti aikaansaadut, vain mielikuvitusta ja aivoja askarruttavat kiihoitukset. On jo huomautettu, millaisia vaaroja piilee näennäisesti aivan viattomassa liehittelyssä. Joka tapauksessa tulisi, ellei moraalisten, niin alkeellisimpien hygieenisten näkökohtien vuoksi periaatteellisesti säilyttää sukupuolipuhtaus täyteen kypsyysikään saakka; hermo- ja aivokoneisto, joka muovautuu täydellisesti kaikkein viimeisenä (kenties vasta neljänkolmatta vuoden ikään ehdittyä), siitä epäilemättä hyötyisi.
Sitäpaitsi tunnemme kokemuksesta tiloja, joissa koemme yhtä äkillistä kuin hyödytöntäkin hermotarmomme purkautumista, jonka tapahduttua tuntuu siltä kuin olisimme aivan tyhjät; niin vaikuttavat eräät ankarat ruumiilliset kiihtymystilat, esimerkiksi viha ja pelko. Näyttää niinmuodoin hyvinkin olevan syytä torjua kaikkea sellaista, jos tahdomme säilyttää hermostollisen jäntevyytemme.
Näitä käyttäytymissääntöjä voidaan kuitenkin arvostella. Jos pyyteiden ja intohimojen hillitseminen — niin kuuluu vastaväite — asetetaan hermostollisen ja niinmuodoin henkisenkin voiman edellytykseksi, niin eikö se silloin ole jo vakautuneen henkisen tarmon tuote ja emmekö silloin kierrä virheellisessä kehässä — kehässä, joka on tosin tarkoitukseltaan hyvettä palveleva, mutta sittenkin virheellinen?