»Ihminen on vain ruoko, mutta ajatteleva ruoko.» Pascal pitää nimenomaan ajattelua keinona saattaa tasapainoon maailman suuruutta ja ihmisen pienuutta. Tasapainon puute johtaa kuitenkin pitemmälle, sillä jos ajatus esiintyy niin painavana tekijänä ihmisen ja maailman välillä vallitsevassa naurettavassa epäsuhdassa, nousee esiin uusi kysymys: mitä merkitsee tuo sama ajatus ihmisessä itsessään, suhteessa hänen ruumiinsa aineeseen? Kaikkea tai ei mitään, riippuen siitä, miltä kannalta asiaa tarkastellaan. Mitä enemmän ruumiin ja hengen välillä vallitsevia suhteita havaittiin, sitä vähemmän tuntui mahdolliselta pitää ajatusta transcendenttina. Auguste Comte kysyy leikkisästi spiritualisteilta, miten kävisi kaikkein suurimmankin ajattelijan, jos hän joutuisi muutamaksi minuutiksi seisomaan päällään ajatellessaan. Kun tarkkaamme ajatuksen aineellisia ehtoja, kaikkea sen orjuutusta, kuinka siihen vaikuttaa parin asteen lämpöero, lasi alkoholia, paralysiamikrobi tai muu taudinsiemen, niin ajatus ilmenee kerrassaan olemattomana. Jos sitävastoin pidetään silmällä ajatuksen vaikutuksia, sen toimintaa, joka muuttaa aineellisen maailman muotoa, jos ajattelemme tieteitä ja taiteita (torjumme tässä hyvinkin houkuttelevan kaunopuheisuustilaisuuden), niin se näyttää olevan kaikki kaikessa. Sitä voidaan verrata heikkoon liekkiin, joka lepattaa öisen vaeltajan lyhdyssä: tuuli näyttää voivan puhaltaa sen sammuksiin milloin tahansa, sen palaminen riippuu pienestä öljytilkasta. Siitä huolimatta se valaisee yötä, nostattaa näkyviin olioita, jotka sen ohi liikuttua heti häipyvät pois, ja sen muutamat säteet säpsähdyttävät etäällä asuvaisia. 9 Ne, jotka pitävät ajatusta olemattomana, arvostelevat sitä sen edellytysten nojalla; ne, jotka julistavat sen suuruutta, tarkkaavat arvostellessaan sen töitä. Ensinmainitut pitävät silmällä yksinomaan syytä, jälkimmäiset vaikutusta ja toimintaa. Edellisiä uhkaa se vaara, että joutuvat liikkumaan takaperin, vastoin elämän varsinaista suuntaa; ne taas, joissa on itsessään tarmoa ja hyökyvoimaa, katselevat mieluummin eteenpäin. Siitä syystä nämä viimeksimainitut, todella pätevät henkilöt, luottavat ajatukseen. Tämä vähimmin kiistanalainen tarkoitus sisältyy siihen Emersonin lausumaan, että kielteinen nero on ristiriitainen käsiteyhdistelmä. Tässä ei tule, olennaisesti kysymykseen metafyysillinen kielto tai myöntö, vaan myönteinen ja kielteinen suhtautumistapa. Ihmisten välisissä ristiriidoissa ja elämässä yleensäkin merkitsevät teoreettiset mielipiteet vähemmän kuin mainittu suhtautuminen. Nietzschen kielloissakin piilee valtava myöntövoima, merkillisesti vahvistava vaikutus. Kaikkinakin aikoina on ollut kahdenlaisia ihmisiä: toisia, jotka arvostelevat puuta hedelmien nojalla, kuten Evankeliumissa sanotaan, arvostelevat ja osaavat oikein arvostella, ja toisia, jotka puhuvat vain puun kasvamista edistäneistä lannoitusaineista. Viime vuosisadan tiede valaisi yksinomaisesti ajatuksen edellytyksiä ja suosi jälkimmäistä asennetta, mikäli tarkastajan mieli yleensä siihen taipui; meidän päivinämme alkaa uudempi tiede valaista asioita toiselta taholta: se osoittaa, että ajatuksen toiminnot ovat paljon voimallisemmat ja täsmällisemmät kuin on milloinkaan aavistettu, ja yllyttää meitä etsimään siltä taholta henkisen voiman lähdettä, sisäisen elämämme vallitsemiskykyä.

Tässä kohdassa voi kukin vakaumustensa mukaan tehdä erilaisia johtopäätöksiä. Toiset havaitsevat näissä tosiasioissa suoraan uskontoon johtavan valtatien, toiset sitävastoin pitävät niitä välineenä, jonka avulla voidaan paremmin tulla toimeen ilman uskontoa. Metafysiikka jää kuitenkin tämän kirjan sivuilla tutkittavien asioitten kehän ulkopuolelle. Aikana, jolloin ne erilaiset ratkaisuehdotelmat, joita metafysiikka esittää tai tyrkyttää, ovat entistä enemmän kiistanalaisia ja ilmaisevat pikemmin levottomuutta kuin varmuutta, on parempi rajoittaa tällainen tutkimus niin, että se pysyy kokemuksen alueella, missä kaikki ajattelevat ihmiset voivat toisiaan ymmärtää. Jokaisella on lupa täydentää tutkimukseni tuloksia tietämyksillä, joita uskoo saavuttavansa jonkin syvemmän kokemuksen avulla.

II.

RUUMIILLISET PERUSTEET.

Ryhtyessämme luomaan sielullisen voiman ongelmaan uuden psykologian valoa kohtaamme aluksi kysymyksen, jota on mahdoton väistää. Missä määrin on ruumis sellaisen sielullisen voiman edellytys?

Eikö tämä voima ensinnäkin liity kiinteästi siihen, mitä nimitämme ruumiinvoimiksi ja ruumiin terveydeksi? Jos kysymys muovataan tähän ylimalkaiseen muotoon, on meidän joka tapauksessa pakko vastata kieltävästi. Kaikkein yleisin kokemus vakuuttaa meille ensinnäkin, ettei henkinen voima kuulu yksinomaisesti »väkevämmälle sukupuolelle» (jonka ominaisuuksiin Flaubertin mukaan kuuluu nimenomaan pelkuruus) eikä »parhaissa voimissaan» olevalle ikäkaudelle. Useammin kuin uskommekaan osoittaa sankaruutta lapsi. Kuuluisin esimerkki on meille säilynyt kertomuksessa nuoresta spartalaisesta, joka antoi nuttunsa peitossa olevan revon pureksia rintansa puhki, jottei tarvinnut ilmaista varkautta. Sellainen lapsen sankaruus palvelee usein ylpeyttä, jonka vaikuttimet eivät ole moraalisesti arvokkaat, mutta se seikka ei ole nyt kysymyksessä. Väitetään ehkä, että lapset ja naiset kykenevät yleensä voittamaan itsensä vain siten, että jokin intohimo tai vietti kehittyy heissä toisia väkevämmäksi. Mutta eikö ole aina niin laita, ja emmekö yhä enemmän taivu myöntämään, että kaikki korkeammat pyrinnöt — velvollisuuden palvontakin — ovat vaistonomaisten elementtien kehkeytymistä ja saavat vaistoista kaiken voimansa?

Vieläkin tyypillisempiä ovat henkisen voiman ilmaukset kuolevissa, joiden ruumiilliset voimat ovat tyrehtyneet vähimpään mahdolliseen määrään; ne eivät ole mitään poikkeustapauksia, ja jos niitä pidetäänkin harvinaisina, todistavat ne kuitenkin riittävästi, ettei henkinen voima suinkaan ole auttamattomasti ruumiillisesta voimasta riippuvainen.

Kuolettavasti haavoittunut upseeri kykenee taistelussa johtamaan joukkoaan, kunnes sydämen syke lopullisesti taukoaa. Olen tuntenut vanhan professorin, joka oli halvautunut useita vuosia sitten, mutta yhä kirjoitti kädellä, joka ei tahtonut enää totella, otti vastaan vieraita, joita hänen seuransa miellytti, koska hän osasi yhä jutella hauskasti eikä milloinkaan lausunut valituksen sanaa, joten hänen entiset oppilaansa pikemmin etsivät häneltä lohdutusta kuin sitä hänelle tarjosivat. On huomattava, että tätä henkilöä kannatti hänen harras uskonnollisuutensa, samoinkuin mainittu upseeri epäilemättä uskoi asiaan, jonka puolesta taisteli (puhumattakaan taistelun aikaansaamasta »vimmasta»). Ei saa kumminkaan halveksia näitä tunteen tai intohimon ilmauksia; ilman niitä, sanottakoon asia vielä kerran, ei voi olla puhettakaan itsensävoittamisesta. Ne havaitaan kaikkein puhtaimmissa ja ylevimmissä tapauksissa. Siitä johtuu, että pyhä Augustinus alinomaisesta sairaudesta huolimatta kykeni kirjoitetulla ja eletyllä työllään pystyttämään kaksi valtavaa muistomerkkiä; samoin on laita Calvinin, joka hänkin sairaalloisena tahtoi hintelöillä käsillään muovata uudestaan koko kristikunnan ja voitokkaasti vastusti ruumiillista heikkouttaan. »Antikristus» Nietzsche taisteli hänkin alinomaa sairautta vastaan — jo kolmentoista vuoden ikäisenä hän otti käteensä hehkuvan hiilen todistaakseen sankarillisuuttaan — ja eikö hänen sankarillinen taistelunsa ollut uskon ja väkevän tunteen työtä aivan samoin kuin suurissa kristityissä? Hän tosin oli puhtaan tiedon sankari, mutta asetti sentään periaatteekseen, että tiedon piti muuttua valtavammaksi tunteeksi.[2] Samaa tietämisen intohimoa ilmaisee ranskalainen filosofi Guyau, joka keuhkotautisena, tietäen kuoleman auttamattomasti lähestyvän, löysi nämä voimakkaat sanat, jotka eivät olleet pelkkiä sanoja: »Tietäessään olevansa mennyttä, havaitessaan itsensä melkein elottomaksi toisten elottomien esineiden keskellä, ihminen oppii katselemaan itseään melkein persoonattomasti ja tuntee kulkevansa kohti jotakin täysin tuntematonta. Jos tässä täysin tietoisessa kuolemassa onkin oma katkeruutensa, täytyy sen kenties sittenkin erikoisesti viehättää puhdasta filosofia, henkeä, joka tahtoo viimeiseen hetkeensä saakka nähdä koko elämänsä täysin kirkkaana ja harkittuna… Koska filosofi sitäpaitsi on kaiken tuntemattoman ystävä, viehättää kuolema häntä vielä aivan uutta kokemusta tarjoavana asiana… Viimeinen kärsimyksemme on samalla viimeisen tiedonhalumme esine».[3]

Niin näyttää jo ensimmäinen tarkastelu selvittäneen erään totuuden. Henkinen voima voi kasvaa vielä ruumiillisen voiman raunioilla, kunhan sitä ruokkii intohimoinen hehku, väkevä tunne.

* * * * *