En ymmärrä, että tässä teoksessa esitetyt mielipiteet voisivat loukata kenenkään uskonnollisia tunteita. Riittänee, jos muistutan osotukseksi siitä, kuinka ohimeneviä sellaiset vaikutelmat ovat, että Leibnitz kiivaasti vastusti suurinta keksintöä, minkä kukaan ihminen on tehnyt, nimittäin painovoiman lakia, koska se muka oli "omansa hävittämään luonnollisen ja siis myöskin ilmoitetun uskonnon". Eräs kuuluisa kirjailija ja jumaluusoppinut on kirjottanut minulle "vähitellen oppineensa ymmärtämään, että on aivan yhtä ylevä jumaluuden käsitys uskoa, että Jumala on luonut muutamia harvoja muotoja, jotka ovat kykeneviä kehittymään toisiksi hyödyllisiksi muodoiksi, kuin että Hänen tarvitsisi turvautua uusiin luomistöihin täyttääkseen ne tyhjät tilat, jotka ovat syntyneet Hänen lakiensa vaikutuksesta".
Voitaneen kysyä, miksi kaikki etevimmät nykyään elävät luonnontutkijat ja geologit eivät viime aikoihin saakka ole uskoneet lajien muuttuvaisuutta. Ei voida väittää, etteivät lajit ole luonnontilassa minkään muuntelun alaisia, eikä voida näyttää toteen, että pitkien aikakausien kuluessa tapahtuvan muuntelun määrä on rajotettu; mitään selvää rajaa ei ole voitu eikä voida vetää lajien ja vakaantuneiden muunnosten välille. Ei voida väittää risteytyneiden lajien olevan poikkeuksetta hedelmättömiä ja risteytyneiden muunnosten poikkeuksetta hedelmällisiä, eikä sitäkään, että hedelmättömyys on jokin luomisessa annettu erikoinen lajintunnus. Se usko, että lajit ovat muuttumattomia luomia, oli miltei välttämätön niin kauan kuin arveltiin maapallon historian käsittävän vain lyhyen ajan. Ja nyt, kun olemme saaneet jonkinmoisen käsityksen kuluneen ajan pituudesta, olemme vain liian kärkkäät enemmittä todisteitta olettamaan geologian aikakirjojen kertomuksen olevan siksi täydellisen, että se tarjoisi meille selviä todistuksia lajien muuttumisesta, jos tällaista todella olisi tapahtunut.
Mutta pääsyynä luontaiseen haluttomuuteemme myöntää, että toinen laji on synnyttänyt toisia eroavia lajeja, on se, ettemme koskaan mielellämme myönnä suuria muutoksia tapahtuneen, ellemme näe näiden muutosten eri asteita. Samanlaisia epäilyksiä heräsi monissa geologeissa, kun Lyell ensinnä esitti väitteensä, että pitkät sisämaan vuorenselänteet ja syvät laaksot ovat muodostuneet samojen voimien vaikutuksesta, joiden yhä vieläkin näemme toimivan. Ihmisajatuksen on vaikea käsittää, mitä todella merkitsee vain miljoonakin vuotta. Se ei voi laskea yhteen eikä täysin tajuta niiden monien pienten muunteluiden vaikutuksia, jotka ovat karttuneet miltei lukemattomien sukupolvien toisiaan seuratessa.
Vaikka olenkin täysin vakuutettu tässä teoksessa esitettyjen ajatusten oikeudesta, en ensinkään odota voivani vakuuttaa kokeneita luonnontutkijoita, jotka ovat pitkien vuosien kuluessa tottuneet katselemaan asioita vastakkaiselta kannalta. Meidän on niin helppoa kätkeä tietämättömyytemme sellaisten lauseparsien taakse kuin "luomissuunnitelma", "peruskaavan yhteisyys" j.n.e., ja luulla niillä jotain selittävämme, vaikka itse asiassa ainoastaan mainitsemme saman asian uusin sanoin. Jokainen, joka panee enemmän painoa selittämättömiin vaikeuksiin kuin tiettyyn määrään selitettyjä tosiasioita, on varmaankin hylkäävä teoriamme. Muutamiin harvoihin luonnontutkijoihin, joilla on suuri mielen joustavuus ja jotka jo ovat alkaneet epäillä lajien muuttumattomuutta, voi teokseni kenties jotakin vaikuttaa. Mutta minä katson luottamuksella tulevaisuuteen — nuoreen, nousevaan luonnontutkijapolveen, joka kykenee näkemään molemmat puolet asiassa ja arvostelemaan niitä puolueettomasti. Jokainen, joka on johtunut uskomaan, että lajit ovat muuttuvaisia, tekee asialle hyvän palveluksen omantunnon mukaisesti lausumalla julki vakaumuksensa. Ainoastaan siten saadaan hävitetyksi se ennakkoluulojen verho, joka on kietoutunut tämän kysymyksen ympärille.
Useat etevät luonnontutkijat ovat äskettäin lausuneet ajatuksen, että monet lajeina pidetyt muodot eivät ole todellisia lajeja; toiset sitävastoin ovat oikeita lajeja, s.o. erikseen luotuja. Tämä johtopäätös on mielestäni omituinen. Nuo luonnontutkijat myöntävät, että joukko muotoja, joita he itsekin vielä hiljattain ovat pitäneet erikoisina luomina, joita luonnontutkijain enemmistö edelleenkin sellaisina pitää ja joilla siis on kaikki todellisten lajien ulkonaiset luonteenomaiset piirteet, ovat syntyneet muuntelusta, mutta sen ohella he kieltäytyvät ulottamasta samaa käsityskantaa toisiin, lievästi eroaviin muotoihin. Kumminkaan he eivät väitä kykenevänsä ratkaisemaan, eivätpä edes arvailemaankaan, mitkä elämänmuodot ovat luotuja ja mitkä ovat syntyneet sekundaristen lakien vaikutuksesta. He myöntävät muuntelun olevan todellisena, vaikuttavana syynä toisessa tapauksessa, toisessa he sen mielivaltaisesti epäävät, millään tavoin erottamatta näitä kahta tapausta toisistaan. On tuleva päivä, jolloin tätä tullaan mainitsemaan omituisena esimerkkinä siitä, kuinka ennalta omaksuttu mielipide tekee sokeaksi. Näitä tiedemiehiä ei luomisen ihmetyö näytä hämmästyttävän sen enempää kuin luonnollinen syntyminenkään. Mutta uskovatko he tosiaankin, että lukemattomina aikakausina maapallon historiassa jotkut alkuaineatomit ovat yhdellä välähdyksellä muuttuneet eläviksi kudoksiksi? Uskovatko he, että kussakin heidän olettamassaan luomisessa on syntynyt yksi ainoa vaiko useampia yksilöitä? Ovatko kaikki nuo lukemattomat eläin- ja kasvilajit luodut munina ja siemeninä vaiko täysinkehittyneinä? Ja mitä imettäväisiin tulee, ovatko ne jo luomisessa kantaneet merkkejä, jotka osottavat niiden saavan ravintonsa äitinsä kohdussa? Epäilemättä niiden, jotka uskovat vain muutamien harvojen elämänmuotojen ilmestymiseen eli luomiseen, on mahdotonta vastata muutamiin näistä kysymyksistä. Useat kirjottajat ovat väittäneet, että on yhtä helppoa uskoa miljoonan olennon luomiseen kuin yhden ainoan; mutta Maupertuis'in filosofinen selviö "vähimmästä työstä" vaikuttaa, että kernaammin oletamme tapahtuneen pienemmän lukumäärän luomistöitä. Ja hyvin uskomatonta on, että kussakin suuressa luokassa olisi luotu lukemattomia olentoja, jotka kantaisivat ilmeisiä, mutta pettäviä merkkejä siitä, että ne polveutuvat yhdestä ainoasta kantamuodosta.
Edellisissä kappaleissa ja siellä täällä muuallakin teoksessani olen säilyttänyt eräitä lauseita, jotka viitaten asioiden aikaisempaan tilaan edellyttävät, että luonnontutkijat uskovat kunkin lajin erikseen luoduksi, ja minua on paljon moitittu siitä, että olen käyttänyt tällaisia sanoja. Mutta teokseni ensipainoksen ilmestyessä oli tämä usko epäilemättä aivan yleinen. Olin aikaisemmin puhunut hyvin monelle luonnontutkijalle evolutioniaatteesta, mutta kertaakaan saamatta myötätuntoista kannatusta. Mahdollisesti jotkut todella uskoivat evolutioniin, mutta he joko olivat ääneti tai ilmaisivat ajatuksensa niin epäselvin sanoin, ettei ollut helppoa käsittää heidän tarkotustaan. Nyt ovat asiat kokonaan muuttuneet ja melkein jokainen luonnontutkija myöntää suuremmoisen evolutioniaatteen oikeuden. On kumminkin muutamia, jotka yhä arvelevat, että lajit ovat äkkiä aivan selittämättömällä tavalla synnyttäneet uusia, kokonaan eroavia muotoja. Mutta, kuten olen yrittänyt osottaa, on olemassa painavia todisteita, jotka vastustavat suurten ja äkillisten muutosten olettamusta. Tieteelliseltä kannalta katsoen ei se otaksuma, että uudet muodot ovat äkkiä selittämättömällä tavalla kehittyneet vanhoista, peräti eroavista muodoista, vie meitä paljoa pitemmälle kuin vanha usko lajien luomiseen maan tomusta.
Voitaneen kysyä, kuinka laajalle ulotan opin lajien muuntumisesta. Kysymykseen on vaikeata vastata, sillä kuta eroavammat tarkastamamme muodot ovat, sitä niukemmat ja heikommat ovat yhteisen alkuperän puolesta puhuvat todisteet. Mutta eräiden todisteiden todistusvoima ulottuu hyvin kauas. Kokonaisten luokkien kaikkia jäseniä liittää toisiinsa sukulaisuussuhteiden ketju ja kaikki voidaan ryhmittää tämän jakoperusteen mukaan toistensa alaisiksi ryhmiksi. Kivettyneet jäännökset täyttävät usein nykyisten lahkojen välillä olevat ammottavat aukot.
Surkastuneet elimet osottavat selvästi, että jollakin muinaisella esi-isällä oli elin täysin kehittyneenä; tämä edellyttää muutamissa tapauksissa, että jälkeläiset ovat tavattomassa määrässä muuttuneet. Kautta kokonaisten luokkien ovat eräät rakennelmat muodostuneet saman peruskaavan mukaisesti ja hyvin varhaisella ikäasteella muistuttavat alkiot läheisesti toisiaan. En siis voi epäillä polveutumis- ja toisintumisteorian käsittävän kaikki saman suuren luokan jäsenet. Uskon eläinten polveutuvan enintään neljästä tai viidestä ja kasvien yhtä monesta tai harvemmista kantamuodoista.
Analogia saattaisi kehottaa minua astumaan vielä askelta pitemmälle, nim. otaksumaan kaikkien eläinten ja kasvien polveutuvan samasta alkumuodosta. Mutta analogia saattaa olla petollinen opas. Kaikesta huolimatta on kaikilla elollisilla olioilla paljon yhteistä kemiallisessa kokoomuksessaan, solurakenteessaan, kasvunlaeissaan ja alttiudessaan turmiollisille vaikutuksille. Näemme tämän niinkin vähäpätöisestä seikasta kuin siitä, että jokin myrkky vaikuttaa samalla tavalla kasveihin ja eläimiin tai että äkämäampiaisen erittämä myrkky synnyttää epämuodostumia yhtä hyvin orjantappurassa kuin tammessakin. Kaikilla elollisilla olennoilla, paitsi kenties kaikkein alhaisimmilla, on sukupuolisiitos oleellisesti samanlainen. Kaikilla on, mikäli nykyään on tunnettua, iturakko sama, joten siis kaikki eliöt syntyvät samanlaisesta alusta. Ja jos tarkastamme luomakunnan kahta pääluokkaa — eläin- ja kasvikuntaa — ovat eräät alhaiset muodot luonteeltaan niin välittäviä, että luonnontutkijat ovat väitelleet siitä, kumpaanko nuo muodot ovat luettavat. Professori Asa Gray on huomauttanut, kuinka "useiden alhaisempien levien itiöiden ja muiden lisääntymiselimien voi sanoa aluksi viettävän ensinnä luonteenomaisesti eläimellistä ja sitten ilmeisesti kasvin elämää". Luonnollisen valinnan teorian kannalta, johon sisältyy ominaisuuksien erilaistuminen, ei siis tunnu uskomattomalta, että jostakin tuollaisesta alhaisesta, välittävästä muodosta on voinut kehittyä sekä eläimiä että kasveja. Ja jos tämän myönnämme, täytyy meidän myöskin myöntää, että kaikki elolliset oliot, mitkä milloinkaan ovat tämän maan pinnalla eläneet, ovat voineet polveutua jostakin yhteisestä kantamuodosta. Mutta tämä johtopäätös perustuu etupäässä analogiaan ja yhdentekevää on, saavuttaako se hyväksymisen vai eikö. Epäilemättä on mahdollista, kuten G.H. Lewes on arvellut, että elämän alkaessa maapallolla kehittyi useita erilaisia muotoja; mutta jos näin on laita, ovat vain hyvin harvat niistä jättäneet toisintuneita jälkeläisiä. Sillä kuten äskettäin olen huomauttanut kunkin suuren luokan, kuten luurankoisten, niveljalkaisten y.m. jäseniin nähden, osottavat niiden embryologiset, homologiset ja surkastuneet rakennelmat selvästi, että kunkin luokan kaikki jäsenet polveutuvat yhdestä ainoasta esi-isästä.
Kun minun tässä teoksessa esittämäni sekä Wallacen esittämät ja muut samaan suuntaan käyvät mielipiteet lajien synnystä kerran ovat saavuttaneet yleisen hyväksymisen, tapahtuu epäilemättä luonnonhistoriallisen tutkimuksen alalla huomattava vallankumous. Systematikot kykenevät silloin yhtä hyvin kuin nykyäänkin harjoittamaan tutkimuksiaan, mutta heitä ei silloin enää ole alituisena painajaisena rasittamassa epäilys, onko tätä tai tuota muotoa pidettävä tosi lajina. Voin vakuuttaa oman kokemukseni nojalla, että tämä ei ole mikään vähäinen huojennus. Silloin lakkaavat nuo loppumattomat kiistat siitä, ovatko Britannian viisikymmentä Rubus-lajia aito lajeja vai eivätkö. Systematikkojen on silloin ainoastaan ratkaistava, (mikä ei tosin ole niinkään helppoa), onko jokin muoto kylliksi vakaantunut ja muista eroava, jotta se voidaan määritellä; ja jos se on määriteltävissä, ovatko eroavaisuudet siksi tärkeät, että muoto ansaitsee lajin nimen. Jälkimäisellä seikalla tulee olemaan paljon oleellisempi merkitys kuin nykyään. Sillä nykyään pitävät useimmat luonnontutkijat kahden muodon vaikkapa kuinkakin vähäpätöisiä eroavaisuuksia, elleivät muodot liity toisiinsa välittävin siirtymäastein, riittävinä kohottamaan kummankin muodon lajien arvoon.