Edellisessä luvussa olemme nähneet, kuinka toisinaan voi näyttää siltä, kuin kokonaiset lajiryhmät olisivat äkkiä kehittyneet, ja olen yrittänyt antaa selityksen tähän seikkaan, joka olisi teorialleni tuhoisa, jos se pitäisi paikkansa. Mutta tällaiset tapaukset lienevät poikkeuksellisia; yleisenä sääntönä lienee lajien lukumäärän asteittainen kasvaminen, kunnes se on kohonnut korkeimmilleen, ja sitten, ennemmin tai myöhemmin, asteittainen väheneminen. Jos johonkin sukuun sisältyvää lajien lukumäärä tai johonkin heimoon sisältyvää sukujen lukumäärää kuvataan pystysuoralla viivalla, joka, vaihdellen paksuudeltaan, kulkee läpi niiden geologisten kerrosten, joihin lajit ovat hautautuneina, näyttää joskus väärin siltä, kuin viiva alkaisi alapäästänsä leveänä eikä teräväkärkisenä; sitten viiva vähitellen levenee ylöspäin, usein pysyen jonkun matkaa samanlevyisenä ja vihdoin ohenee ylemmissä kerroksissa, osottaen lajien vähenemistä ja lopuksi tapahtuvaa sukupuuttoon häviämistä. Tämä lajin lukumäärän asteittainen väheneminen on täysin sopusoinnussa teoriamme kanssa, sillä jonkin suvun lajit ja jonkin heimon suvut voivat vain vähitellen ja hitaasti lisääntyä, koska muuntumisen ja sukulaismuotojen syntymisen välttämättä täytyy tapahtua hitaasti ja asteittaisesti: laji synnyttää ensin kaksi tai kolme muunnosta, nämä kehittyvät vähitellen lajeiksi, jotka vuorostaan yhtä hitaasti tuottavat uusia muunnoksia ja lajeja j.n.e. kunnes on muodostunut suuri ryhmä, samoinkuin suuren puun kasvaminen tapahtuu siten, että samasta rungosta haarautuu yhä uusia oksia.
SUKUPUUTTOON KUOLEMISESTA.
Olemme tähän saakka vain ohimennen maininneet lajien ja lajiryhmien häviämisestä. Luonnollisen valinnan teorian mukaan vanhojen muotojen sammuminen ja uusien ja parantuneiden muotojen syntyminen ovat läheisessä yhteydessä. Vanhan arvelun, että aika ajoin tapahtuneet mullistukset ovat tuhonneet maan päältä kaikki asujamet, ovat hyvin yleisesti hyljänneet sellaisetkin geologit kuin Elie de Beaumont, Murchison, Barrande y.m., joiden yleinen katsantokanta muuten olisi omansa saattamaan heidät tällaiseen johtopäätökseen. Meillä on päinvastoin täysi syy uskoa, tutkittuamme tertiari-ajan muodostumia, että lajit ja lajiryhmät katoavat vähitellen, yksi erästänsä, ensin yhdeltä seudulta, sitten toiselta, ja lopuksi kaikkialta maan päältä. Vain harvoissa tapauksissa, esim. jonkin kannaksen katkettua, jolloin suuri joukko uusia asujamia äkkiä on tunkeutunut viereiseen mereen, tai jonkin saaren vajottua aaltoihin, on sukupuuttoon sammuminen voinut tapahtua nopeasti. Sekä yksityisten lajien että kokonaisten ryhmien elinaika on hyvin eripituinen. Jotkin ryhmät ovat, kuten olemme nähneet, eläneet aina niistä ajoista alkaen, jolloin tiedetään jotakin elämää olleen olemassa, nykypäiviin saakka; toiset taas ovat hävinneet ennen paleozoisen kauden loppua. Ei näytä olevan mitään varmaa lakia, joka määräisi yksityisen lajin tai suvun elinajan. On syytä uskoa, että kokonaisen ryhmän sukupuuttoon-sammuminen tapahtuu hitaammin kuin sen syntyminen. Jos siis kuvaamme ryhmän syntymistä ja häviämistä, kuten aikaisemmin, pystysuoralla viivalla, jonka paksuus vaihtelee, niin viiva ohenee hitaammin ylöspäin, osottaen ryhmän hidasta sukupuuttoon-sammumista, kuin alapäätänsä kohden, joka osottaa lajien ensi ilmaantumista ja niiden lukumäärän varhaisinta kasvamista. Muutamissa tapauksissa on kumminkin kokonaisten ryhmien sukupuuttoon-häviäminen ollut ihmeellisen nopea, kuten esim. ammoniittien häviäminen sekundarikauden lopulla.
Lajien sukupuuttoon-sammuminen on näihin saakka ollut mitä salaperäisimmän hämärän verhossa. Muutamat tiedemiehet ovat olettaneet sellaistakin, että lajien elämän pituus on määrätty samoinkuin yksilöidenkin. Kukaan ei liene ihmetellyt lajien sukupuuttoon-häviämistä enemmän kuin minä. Olin hyvin hämmästynyt löytäessäni La Platassa maahan hautautuneen hevosenhampaan Mastodonin, Megatheriumin, Toxodonin ja muiden sukupuuttoon kuolleiden hirviöiden jäännösten joukosta, eläinten jotka kaikki elivät hyvin myöhäisellä geologisella aikakaudella samaan aikaan kuin yhä vielä elävät kotilot. Sillä koska hevonen on senjälkeen kuin espanjalaiset toivat sen Etelä-Amerikaan siellä metsistynyt ja levinnyt yli koko maan tavattoman runsaslukuisena, kummastelin, mikä oli saattanut hävittää aikaisemman hevosen sukupuuttoon niin äskettäin ja nähtävästi niin suotuisissa olosuhteissa. Mutta hämmästykseni oli aiheeton. Professori Owen huomasi pian, että hammas kuului sukupuuttoon hävinneelle lajille, niin paljon kuin se muistuttikin nykyisen hevosen hammasta. Jos tämä hevoslaji olisi vielä elossa, mutta hieman harvinainen, ei kukaan luonnontutkija kummastelisi sen harvinaisuutta, sillä harvinaisia lajeja on ääretön joukko kaikissa luokissa ja kaikilla seuduilla. Kysyessämme itseltämme, miksi tämä tai tuo laji on harvinainen, vastaamme, että sen elinehdot ovat jollakin tavoin epäsuotuisat, mutta millä tavoin, sitä tuskin voimme sanoa. Jos oletamme, että tuo kivettynyt hevonen vielä eläisi harvinaisena lajina, voisimme kaikkien muiden imettäväisten, vieläpä hitaasti lisääntyvän norsunkin tarjoaman analogian ja sen nojalla, mitä tiedämme kesyn hevosen kotiutumisesta Etelä-Amerikaan, olla varmat siitä, että tuo hevonen olisi suotuisampien elinehtojen vallitessa muutamassa vuodessa kansottanut koko mantereen. Mutta me emme voisi sanoa, mitkä ne epäsuotuisat elinehdot olivat, jotka estivät sen lisääntymisen, oliko syynä yksi tai useampia asianhaaroja ja minä hevosen ikäkautena ja missä määrin kukin niistä vaikutti. Jos elinehdot olisivat vähitellen muuttuneet yhä epäsuotuisammiksi emme varmastikaan olisi tätä huomanneet, mutta hevoslaji olisi varmasti tullut yhä harvinaisemmaksi ja lopulta hävinnyt sukupuuttoon, samalla kuin jokin onnellisempi kilpailija olisi vallannut sen paikan.
On hyvin vaikeata aina pitää mielessään, että jokaisen olennon lisääntymistä alituisesti ehkäisevät näkymättömät, sille vihamieliset voimat, ja että samat näkymättömät voimat varsin hyvin riittävät tekemään sen harvinaiseksi ja lopuksi hävittämään sen sukupuuttoon. Tämä seikka on meille niin käsittämätön, että alinomaa kuulee ihmeteltävän, kuinka sellaiset suuret hirviöt kuin Mastodon ja vielä vanhemmat Dinosaurit ovat voineet hävitä maailmasta — ikäänkuin pelkkä ruumiillinen voima tuottaisi voiton elämän taistelussa. Päinvastoin suuri ruumiinkoko, kuten Owen on huomauttanut, eräissä tapauksissa aikaansaa pikaisemman sukupuuttoon-häviämisen, koska se vaatii suuren ravintomäärän. Jo ennenkuin ihminen asui Intiassa ja Afrikassa, täytyi jonkin seikan ehkäistä siellä elävän norsun jatkuvaa lisääntymistä. Eräs pätevä asiantuntija, tohtori Falconer, arvelee että norsun lisääntymistä Intiassa etupäässä ehkäisevät hyönteiset, jotka sitä alinomaa kiusaavat ja riuduttavat sen voimia, ja samaa arvelee Bruce Abessiniassa elävästä afrikalaisesta norsusta. Varmaa on myöskin, että hyönteiset ja verta-imevät lepakot vaikuttavat määräävästi eräissä Etelä-Amerikan osissa suurempien maahan kotiutuneiden nelijalkaisten olemassa-oloon.
Useissa tapauksissa havaitsemme nuoremmista tertiarimuodostumista, että harvinaisuus on sukupuuttoon-sammumisen oire; ja me tiedämme, että tapausten kulku on ollut sama niihin eläimiin nähden, jotka ihminen on hävittänyt sukupuuttoon joko paikallisesti tai kokonaan. Sallittakoon minun toistaa, mitä olen lausunut v. 1845: ken myöntää, että lajit yleensä tulevat harvinaisiksi ennen sukupuuttoon-häviämistään eikä kummastele lajien harvinaisuutta, mutta kumminkin on hyvin ihmeissään, jos jokin laji lakkaa olemasta, on yhtä epäjohdonmukainen kuin se, joka myöntää, että sairaus on yksilössä kuoleman edelläkävijä ja joka ei kummastele sairautta, mutta joka sairaan kuoltua ihmettelee kovin ja epäilee hänen saaneen väkivaltaisen lopun.
Luonnollisen valinnan teoria perustuu siihen uskoon, että jokainen uusi muunnos ja lopulta jokainen uusi laji saa alkunsa ja pysyy elossa jonkun edun vuoksi, joka sillä on muiden kilpailijainsa rinnalla ja että tästä välttämättä on seurauksena vähemmän suosittujen muotojen sukupuuttoon-häviäminen. Samoin on kotieläintemme ja viljelyskasviemme laita; kun uusi ja hieman parempi muunnos on syntynyt, syrjäyttää se aluksi vähemmän jalostuneet muunnokset lähiseudulla; kun se on kehittynyt vielä paljon paremmaksi, leviää se kauemmaksikin ja valtaa, kuten lyhytsarvinen nautakarjamme on tehnyt muiden rotujen paikan muilla seuduilla. Näin uusien muotojen ilmestyminen ja vanhojen, sekä luonnollisesti että keinotekoisesti syntyneiden, häviäminen, on yhteydessä toistensa kanssa. Kukoistavissa ryhmissä on uusien, vissin ajan kuluessa syntyneiden lajimuotojen lukumäärä todennäköisesti ollut suurempi kuin sukupuuttoon hävinneiden vanhojen lajimuotojen. Mutta me tiedämme, ettei lajien luku ole ainakaan myöhäisempinä geologisina aikakausina lisääntynyt määrättömästi, joten voimme olettaa, mitä myöhäisempiin aikoihin tulee, uusien muotojen syntymisen aikaansaaneen, että jotenkin yhtä suuri määrä vanhoja on kuollut sukupuuttoon.
Aikaisemmin olemme selittäneet ja esimerkeillä osottaneet, että kilpailun yleensä täytyy olla ankarin niiden muotojen välillä, jotka ovat kaikissa suhteissa hyvin toistensa kaltaisia.
Lajin parantuneet ja toisintuneet jälkeläiset aikaansaavat siis yleensä kantalajin häviämisen; ja jos jostakin lajista on kehittynyt useita uusia muotoja, ovat tämän lajin läheisimmät sukulaiset, s.o. saman suvun muut lajit, suurimmassa sukupuuttoon-häviämisen vaarassa. Näin siis joukko uusia lajeja, jotka polveutuvat yhdestä lajista, s.o. uusi suku, syrjäyttää vanhan, samaan heimoon kuuluvan suvun. Mutta usein on myös täytynyt tapahtua niin, että uusi laji on vallannut paikan joltakin toiseen ryhmään kuuluvalta lajilta ja aiheuttanut sen sukupuuttoon-häviämisen. Jos onnellisesta valloittajasta on kehittynyt useita sukulaismuotoja, täytyy useiden muotojen luovuttaa niille paikkansa; ja nämä ovat yleensä sukulaismuotoja joita haittaa yhteinen huonommuus. Mutta kuulukootpa ne lajit, jotka ovat luovuttaneet paikkansa toisintuneille ja parantuneille lajeille, joko samaan tai eri ryhmään, säilyy kuitenkin usein muutamia häviölle joutuneen suvun jäseniä pitkät ajat, koska ne ovat soveltuneet johonkin erikoiseen elämäntapaan tai koska ne elävät etäisellä ja eristetyllä asuinpaikalla, jossa ne pelastuvat ankarasta taistelusta. Niinpä Australian vesissä elää muutamia suuren, sekundari-ajan kerrostumissa tavattavan kotilosuvun, Trigonian, lajeja; ja meidän suolattomissa vesissämme elää vielä muutamia suuren ja miltei sukupuuttoon kuolleen ganoidisen (kiillesuomuisten) kalaryhmän jäseniä. Jonkin ryhmän täydellinen sukupuuttoon häviäminen tapahtuu siis yleensä hitaammin kuin sen syntyminen.
Mitä kokonaisten heimojen ja lahkojen näennäisesti äkilliseen häviämiseen tulee, kuten esim. Trilobiittien häviämiseen paleozoisen kauden lopulla ja ammoniittien sekundarikauden lopulla, on muistettava, että, kuten jo on mainittu, toisiaan seuraavia muodostumia todennäköisesti erottaa pitkä väliaika. Sitäpaitsi, kun äkkiä maahan siirtynyt tai nopean kehityksen kautta syntynyt monilukuinen ryhmä uusia lajeja on vallannut jonkin alueen, ovat monet vanhemmat lajit nähtävästi yhtä nopeasti hävinneet, ja ne muodot, jotka näin ovat väistyneet toisten tieltä, lienevät yleensä olleet sukulaismuotoja, joita on nähtävästi haitannut jokin yhteinen huonommuus.