On kauan ollut tunnettua, kuinka äärettömän laajalle useat suolattoman veden kasvit, vieläpä suokasvitkin ovat levinneet, sekä yli mantereiden että kaukaisimmillekin valtamerten saarille. Sattuvan esimerkin tästä tarjoovat Alph. de Candollen mukaan ne maakasviryhmät, joihin kuuluu hyvin harvoja vesikasveja; jälkimäiset näyttävät alun pitäin ikäänkuin itsestään saavuttavan laajan levenemisen. Suotuisat levenemiskeinot selittänevät tämän seikan. Olen aikaisemmin huomauttanut, kuinka lintujen jalkoihin ja nokkaan on toisinaan tarttunut hiukan multaa. Jos kahlaajat, jotka tavallisesti oleskelevat lampien lietteisillä rannoilla, äkkiä säikähtyneinä kohoavat lentoon, ovat niiden jalat miltei varmasti liejun ryvettämät. Tähän lahkoon kuuluvat linnut viettävät kuljeskelevampaa elämää kuin mitkään muut ja niitä tavataan sattumoisin kaikkein etäisimmillä ja autioimmilla avoimen valtameren saarilla; ei ole todennäköistä, että ne lentoretkillään laskeutuisivat meren pinnalle, joten lika ei huuhtoudu pois niiden jaloista, ja maalle saavuttuaan ne varmasti lentävät tavanmukaisille oleskelupaikoilleen, suolattomien vesien partaille. Luullakseni kasvientutkijat eivät ole tulleet huomanneeksi, kuinka paljon siemeniä lampien muta sisältää. Olen tehnyt useita pieniä kokeita, mutta mainitsen tässä ainoastaan merkillisimmän tapauksen. Otin helmikuussa kolme ruokalusikallista mutaa kolmesta eri paikasta veden alta erään pienen lammikon reunalta. Tämä muta painoi kuivattuna ainoastaan 6 3/4 unssia. Säilytin sitä peitettynä työhuoneessani kuusi kuukautta, poimien ja laskien jokaisen kasvin, joka siitä kasvoi; kasveja oli useanlajisia ja lukumäärältään 537, vaikka tuo liejuinen muta mahtui pieneen kupposeen, Katsoen näihin tosiasioihin, olisi mielestäni käsittämätöntä, elleivät vesilinnut kuljettaisi suolattoman veden kasveja hyvinkin etäällä oleviin lampiin ja virtoihin, missä ei niitä ennestään kasva. Samalla tavalla lienevät joidenkin pienempien suolattoman veden eläinten munat levinneet.
Jotkut muut tuntemattomat levenemistavat lienevät myöskin osaltaan vaikuttaneet. Olen maininnut suolattoman veden kalojen syövän eräänlaisia siemeniä, kun taas kalat toisia siemeniä nieltyään oksentavat ne; pienetkin kalat nielevät melkoisen suuria siemeniä, kuten keltaisen ulpukan ja Potamogeton kasvin siemeniä. Haikarat ja monet muut linnut ovat vuosisatojen kuluessa joka päivä syöneet kaloja; syötyään ne nousevat lentoon ja lentävät toisille vesille tai tuulen kuljettamina meren yli; ja me olemme nähneet, kuinka siemenet, jotka linnut ovat monien tuntien kuluttua oksentaneet pieninä pallosina tai ulostaneet, ovat säilyttäneet itäväisyytensä. Nähdessäni Nelumbiumin, tuon kauniin ulpukan, siementen suuren ko'on ja muistaessani, mitä Alph. de Candolle lausuu tämän kasvin levenemisestä, arvelin sen levenemistä olevan mahdoton selittää; mutta Audubon mainitsee löytäneensä suuren etelämaisen ulpukan (tohtori Hooker'in arvelun mukaan Nelumbium luteum'in) siemeniä haikaran vatsasta. Nyt on hyvin luultavaa, että tämä lintu on usein lentänyt vatsa täynnä näitä siemeniä jollekin etäiselle lammelle ja on varsin todennäköistä, että se nautittuaan siellä vankan kala-aterian on oksentanut itäväisyytensä säilyttäneet siemenet pallosina.
Tarkastaessamme näitä eri levenemiskeinoja on muistettava, että kun jokin lampi tai joki on muodostunut esim. vedestä kohoavalle saarelle, se aluksi on asukkaita vailla ja silloin on yhdellä ainoalla siemenellä tai munalla hyvä menestymisen mahdollisuus. Vaikka aina täytyykin olla taistelua olemassaolosta saman lammen asukkaiden kesken, kuinka harvalukuisia lajit lienevätkin, niin koska kumminkin taajaan asutussakin lammessa lajien lukumäärä on pieni verrattuna samankokoisen maa-alueen asukkaihin, lienee niiden keskinäinen kilpailu vähemmän ankara kuin kilpailu maaeliö-lajien välillä; tämän vuoksi on vieraan seudun vesistöistä saapuneella tulokkaalla parempi mahdollisuus saada itselleen vallatuksi uusi sija, kuin kysymyksen ollessa maaeliö-siirtolaisista. Meidän on muistettava, että useat suolattoman veden asujamet ovat alhaisella kehitysasteella, ja on syytä otaksua, että sellaiset olennot muuntuvat hitaammin kuin korkeammat, joten on ollut runsaasti aikaa vesieliöiden siirtymiseen. Emme myös saa unohtaa sitä todennäköisyyttä, että monet suolattoman veden muodot ovat muinoin olleet levinneinä yhtenäisille äärettömän laajoille alueille ja sitten paikoitellen hävinneet sukupuuttoon, joten on muodostunut eristettyjä levenemisalueita. Mutta suolattoman veden kasvien ja alhaisempien eläinten laaja leveneminen, joko nämä sitten ovat pysyneet kaikkialla samanlaisina tai jonkun verran muuntuneet, riippuu nähtävästi ensi sijassa siitä, että niiden siemeniä ja munia levittävät laajalle eläimet, etenkin suolattomien vesistöjen linnut, joilla on hyvä lentokyky ja joiden on tapana siirtyä toisilta vesipaikoilta toisille.
VALTAMERENSAARTEN ASUKKAISTA.
Tulemme nyt viimeiseen niistä kolmesta tosiasiaryhmästä, jotka olen valinnut käsitelläkseni, koska ne tarjoovat suurimmat vaikeudet selittäessämme lajien levenemistä siltä näkökannalta, etteivät ainoastaan kaikki saman lajin yksilöt ole lähtöisin samalta alueelta, vaan että sukulaislajitkin, olkoonpa että niiden nykyiset asuma-alueet ovat mahdollisimman etäällä toisistaan, ovat siirtyneet nykyisille asuinpaikoilleen samalta alueelta — niiden aikaisinten esivanhempien synnyinseudulta. Olen jo ennen esittänyt ne syyt, joiden vuoksi en usko mannerten nykyisten lajien eläessä ulottuneen niin äärettömän laajoille aloille, että kaikki eri valtamerissä sijaitsevat monilukuiset saaret ovat siten saaneet nykyiset maa-asujamensa. Tämä käsitys poistaisi monta vaikeutta, mutta se ei mitenkään selittäisi kaikkia saarten asujamistoa koskevia seikkoja. Seuraavassa en aio rajottua pelkkään levenemiskysymykseen, vaan aion käsitellä muutamia muitakin tapauksia, jotka osottavat, kumpiko noista kahdesta teoriasta, toisistaan riippumattomien luomistöiden vaiko polveutuinis- ja muuntumisteoria, on paikkansa pitävä.
Kaikenlaatuisten valtamerensaarilla asustavien lajien lukumäärä on pieni verrattuna niiden lajien lukumäärään, jotka elävät samankokoisilla manner-alueilla; Alph. de Candolle on myöntänyt tämän kasveihin ja Wollaston hyönteisiin nähden. Uudessa Seelannissa, jonka ulottuvaisuus pohjoisesta etelään on 780 maant. penikulmaa ja jossa on korkeita vuoristoja ja vaihtelevia kasvupaikkoja, sekä läheisillä Auckland-, Campbell- ja Chatham-saarilla on yhteensä ainoastaan 960 kukkivaa kasvilajia. Verratessamme tätä vaatimatonta lukumäärää niiden lajien lukumäärään, jotka rehottavat samankokoisilla alueilla lounais-Australiassa tai Hyväntoivonniemellä, emme voi olla tulematta siihen johtopäätökseen, että jokin erilaisista fysillisistä elinehdoista riippumaton seikka on aiheuttanut tämän suuren erotuksen lajien lukumäärässä. Luontonsa puolesta yksitoikkoisessa Cambridgen kreivikunnassakin on 847 ja pienellä Anglesean saarella 764 kasvilajia; näihin lukuihin tosin sisältyy muutamia saniaisia ja eräitä maahantuotuja kasveja, eikä vertaus muutamissa muissakaan suhteissa ole aivan tasapuolinen. On olemassa todistuksia siitä, ettei hedelmättömällä Ascensionsaarella alkuaan ollut puolta tusinaa kukkivaa kasvilajia, mutta nykyään ovat monet lajit kotiutuneet saarelle samoinkuin Uuteen Seelantiin ja jokaiselle muullekin valtamerensaarelle. St. Helenalla ovat naturalistuneet kasvit ja eläimet otaksuttavasti suureksi osaksi tai kokonaan hävittäneet sukupuuttoon monta kotoista lajia. Ken arvelee jokaisen lajin olevan erikseen luodun, hänen täytyy otaksua, ettei valtamerten saarille ole luotu riittävää määrää niille parhaiten soveltuvia kasvi- ja eläinlajeja, koska ihminen on tahtomattaan kansottanut ne paljon runsaammalla ja täydellisemmällä asujamistolla kuin luonto.
Vaikka lajien lukumäärä on valtamerensaarilla vähäinen, on endemisten lajien (s.o. lajien, joita ei tavata missään muualla maailmassa) suhteellinen lukumäärä usein tavattoman suuri. Tämän havaitsemme verratessamme esim. Madeiran endemisten maakotiloiden tai Galapagos-saariston endemisten lintujen lukumäärää millä tahansa samankokoisella manneralueella tavattavien endemisten lajien lukumäärään. Tämä olikin teoretisesti odotettavissa. Sillä kuten jo aikaisemmin on selitetty, ovat lajit, jotka silloin tällöin sattumalta ovat joutuneet uudelle eristetylle alueelle ja joiden on siellä taisteltava uusien kilpailijoiden kanssa, erittäin taipuvaisia muuntelemaan ja synnyttävät usein ryhmän toisintuneita jälkeläisiä. Mutta me emme mitenkään saa tehdä sitä johtopäätöstä, että koska jollakin saarella jonkin luokan kaikki jäsenet ovat saarelle erikoisia, jonkin toisen luokan tai saman luokan toisen lahkon jäsenet myöskin olisivat endemisiä. Muuntumatta jääneet kasvit ovat nähtävästi olleet sellaisia, jotka ovat siirtyneet saarelle joukottain, joten niiden keskinäiset suhteet eivät ole paljoa häiriintyneet, ja toiseksi on lajien emämaasta nähtävästi usein myöhemmän saapunut muuntumattomia siirtolaisia, joiden kanssa saarelle kotiutuneet muodot ovat risteytyneet. Huomattava on, että sellaisesta risteytymisestä syntyneiden jälkeläisten täytyy olla hyvin voimakkaita, niin että tilapäisenkin risteytymisen vaikutus tulee tehokkaammaksi kuin mitä voisi ennakolta arvata. Tahdon valaista asiaa muutamilla esimerkeillä. Galapagos-saarilla on 26 maalintua, näistä on 21 (tai kenties 23) näille saarille erikoisia, jotavastoin 11:n merilinnun joukossa on ainoastaan 2 endemistä lajia. Selvää on, että merilintuja voi saapua näille saarille paljon helpommin ja useammin kuin maalintuja. Bermudas-saarilla sitävastoin, jotka ovat jotenkin saman matkan päässä Pohjois-Amerikasta kuin Galapagos-saaret Etelä-Amerikasta ja jossa maaperä on sangen erikoinen, ei ole ainoatakaan endemistä maalintua; ja me tiedämme J.M. Jones'in oivallisesta Bermudas-saarten kuvauksesta, että hyvin monet pohjois-amerikalaiset linnut toisinaan, jotkut useinkin, tulevat noille saarille. Miltei joka vuosi — kertoo E.V. Harcourt — kuljettaa tuuli monia europalaisia ja afrikalaisia lintuja Madeiralle; tällä saarella asustaa 99 lintulajia, joista yksi ainoa on sille erikoinen, joskin hyvin läheistä sukua eräälle europalaiselle muodolle; kolme tai neljä muuta lajia tavataan ainoastaan tällä ja Kanarian saarilla. Bermudas-saarten ja Madeiran linnusto on siis peräisin läheisiltä manterilta, jossa nämä linnut ovat pitkien aikakausien kuluessa taistelleet keskenään olemassa-olosta ja soveltautuneet toistensa mukaan. Kun siis jokin laji on täällä asettunut uusille asuinsijoilleen, ovat muut lajit määränneet sille oman varman paikkansa ja omat elintapansa, minkä vuoksi laji ei myöhemmin ole ollut kovinkaan altis muuntelemaan. Sitäpaitsi on risteytyminen muuntumattomien, emämaasta usein saapuvien siirtolaisten kanssa ollut omansa tukahuttamaan jokaisen muuntelutaipumuksen. Madeiralla on myöskin tavattoman suuri joukko sille erikoisia maakotiloita, jotavastoin sen rannoilla ei tavata ainoatakaan saarelle erikoista merikotilolajia. Vaikka emme tiedäkään, miten merikotilot leviävät, voimme kumminkin käsittää, että niiden munat tai toukat voivat kenties merilevien tai ajelehtivien puiden mukana kulkeutua kolmen tai neljänsadan penikulman levyisen ulapan yli paljon helpommin kuin maakotilot. Madeiran eri hyönteislahkot osottavat miltei samansuuntaisia tapauksia.
Valtamerensaarilla ovat usein kokonaiset eläinluokat vailla edustajia ja näiden paikat ovat muiden luokkien hallussa; niinpä Galapagos-saarilla matelijat ja Uudessa Seelannissa jättiläismäiset siivettömät linnut täyttävät tai vielä hiljattain täyttivät imettäväisten paikan. Vaikka puhummekin tässä Uudesta Seelannista valtamerensaarena, on hieman epäiltävää, voidaanko se lukea näiden joukkoon, koska se on alaltaan suuri, eikä salmi, joka erottaa sen Australiasta, ole erittäin syvä. Saaren geologisen luonteen ja sen vuorenselänteiden suunnan johdosta Rev. W.B. Clarke on hiljattain väittänyt, että sitä, samoinkuin Uutta Kaledoniaa, on pidettävä Australian jatkona. Mitä kasveihin tulee, on toht. Hooker osottanut, että eri lahkoihin kuuluvien kasvien keskinäiset lukuisuussuhteet ovat Galapagos-saarilla aivan toiset kuin muualla. Kaikki tällaiset lukusuhteiden eroavaisuudet ja eräiden kokonaisten eläin- ja kasviryhmien puuttuminen selitetään tavallisesti johtuviksi saarten fysillisten elinehtojen oletetusta erilaisuudesta; mutta tämä selitys tuntuu jotenkin epäilyttävältä. Siirtymisen suurempi tai pienempi helppous näyttää olleen ainakin yhtä tärkeä seikka kuin elinehtojen laatu. Voisimme kertoa monia merkillisiä pieniä tosiasioita valtameren-saarten asukkaista. Niinpä eräillä saarilla, joilla ei asusta ainoatakaan imettäväistä, muutamien endemisten kasvien siemenet ovat varustetut siroilla väkäsillä; ja kumminkin ovat harvat mukautumissuhteet selvemmin havaittavia kuin se, että väkästen tarkotuksena on siementen kulkeutuminen nelijalkaisten villoissa tai turkissa. Mutta väkäsellä varustettu siemen on voinut joutua saarelle jollakin muulla tavalla; ja kasvi on, myöhemmin muuntuessaan endemiseksi lajiksi, säilyttänyt väkäsensä, joista on tullut samanlaiset hyödyttömät elimet kuin useiden saarilla elävien kovakuoriaisten peitinsiipien alla olevista kokoonkurtistuneista siivistä.
Saarilla tavataan usein sellaisiin lahkoihin kuuluvia puita tai pensaita, jotka muualla käsittävät ainoastaan ruohokasveja. Puilla on usein, kuten Alph. de Candolle on osottanut, rajotettu levenemisalue, mikä sitten syy lieneekin, joten niillä on pienet mahdollisuudet levitä kaukaisille valtamerensaarille; ja ruohokasvi, jolla ei ollut mitään mahdollisuutta menestykselliseen kilpailuun monien mannermaalla kasvavien täysinkehittyneiden puiden kanssa, on saarelle jouduttuaan voinut päästä voitolle muista ruohokasveista kasvaessaan yhä korkeammaksi ja kohottaessaan latvansa niiden yläpuolelle. Tässä tapauksessa on luonnollinen valinta kenties pyrkinyt kartuttamaan kasvin kokoa, mihin lahkoon se kuuluneekin, muuttaen sen ensin pensaaksi ja sitten puuksi.