Mitä siihen tulee, että kokonaisia eläinlahkoja puuttuu valtamerensaarilta, huomautti Bory St. Vincent jo kauan sitten, ettei yhdelläkään niistä monista saarista, jotka ovat siroteltuina suuriin valtameriin, milloinkaan ole tavattu sammakkoeläimiä. Olen koettanut ottaa selkoa asiasta ja olen havainnut väitteen pitävän paikkansa lukuunottamatta Uutta Seelantia, Uutta Kaledoniaa, Andaman-saaria ja mahdollisesti Salomon-, ja Seychell-saaria. Mutta olen jo huomauttanut, että on epäiltävää, voidaanko Uutta Seelantia ja Uutta Kaledoniaa lukea valtamerensaariksi, ja tämä on vielä epäiltävämpää Andaman-, Salomon- ja Seychell-saariin nähden. Sammakoiden, konnien ja vesiliskojen puuttumista niin monilta varsinaisilta valtamerensaarilta ei voida selittää fysillisistä elinehdoista johtuvaksi. Päinvastoin näyttää siltä, että saaret olisivat näille eläimille erikoisen sopivia paikkoja; sillä Madeiralle, Azoreille ja Mauritius-saarille tuodut sammakot ovat siellä niin lisääntyneet, että niistä on tullut oikea maanvaiva. Mutta koska nämä eläimet, paitsi tietääkseni eräs intialainen laji, ja niiden mäti heti kuolevat merivedessä, on ymmärrettävissä, että niiden on hyvin vaikeata siirtyä meren yli ja ettei niitä siis voi olla varsinaisilla valtamerensaarilla. Sitävastoin olisi luomisteorian kannalta varsin vaikeata selättää, miksi niitä ei ole luotu myöskin näille saarille.

Imettäväiset osottavat meille toisen samanlaisen tapauksen. Olen huolellisesti tutkinut vanhimpia matkakuvauksia, mutta en ole tavannut niissä ainoatakaan luotettavaa tiedonantoa, että jokin maaimettäväinen (paitsi alkuasukasten pitämiä kotieläimiä) asustaisi jollakin saarella, joka sijaitsee enemmän kuin 300 engl. penikulman päässä mantereesta tai suuresta mannersaaresta; ja monet saaret, jotka sijaitsevat paljon lähempänä mannerta, ovat myöskin niitä vailla. Falkland-saaria, joilla asustaa eräs sudentapainen kettu, ei voi pitää varsinaisina valtamerensaarina, koska tämä saariryhmä lepää mantereen yhteydessä olevalla särkällä noin 280 engl. penikulman päässä mantereesta. Sitäpaitsi jäävuoret ovat muinoin tuoneet kallionmöhkäleitä saarten länsirannikoille, joten on mahdollista, että jäävuoret ovat voineet kuljettaa saarille kettuja, kuten nykyäänkin usein tapahtuu napaseuduissa. Ei voida väittää, etteivät pienet saaret voisi elättää ainakin pieniä imettäväisiä, sillä näitä tavataan monissa osissa maailmaa aivan pienillä saarilla, jos saaret sijaitsevat mantereen läheisyydessä; ja on tuskin olemassa ainoatakaan saarta, jolle eivät pienemmät nelijalkaisemme olisi kotiutuneet ja suuresti lisääntyneet. Yleisen luomisopin kannattajat eivät voi väittää, ettei imettäväisten luomiseen ole ollut riittävästi aikaa; monet tuliperäiset saaret ovat kyllin vanhoja, kuten käy ilmi siitä hämmästyttävästä kulutuksesta, jonka alaisina ne ovat olleet, ja niiden tertiärikerroksista. Onhan ollut riittävästi aikaa muihin luokkiin kuuluvien endemisten lajien syntymiseen, ja manterilla tiedetään uusien imettäväislajien ilmestyvän ja häviävän nopeammin kuin alhaisempien eläinten. Vaikkei valtamerensaarilla tavata maaimettäväisiä, asustaa miltei joka saarella lentäviä imettäväisiä. Uudessa Seelannissa elää kaksi lepakkolajia, joita ei tavata missään muualla maailmassa. Norfolk-saarella, Fidshi-saarilla, Bonin-saarilla, Karolineilla, Marianeilla ja Mauritius-saarella on kaikilla erikoiset lepakkolajinsa. Miksi — voidaan kysyä — olisi luova voima synnyttänyt näille kaukaisille saarille ainoastaan lepakoita, eikä muita imettäväisiä? Minun edustamaltani käsityskannalta on helppoa antaa vastaus tähän kysymykseen. Mikään maaimettäväinen ei voi päästä aavan merenulapan yli, mutta lepakot kyllä kykenevät siihen. Lepakkojen on nähty päiväsaikaan lentävän kauas Atlantille ja kaksi amerikalaista lajia vierailee joko satunnaisesti tai säännöllisesti Bermudas-saarilla, jotka ovat 600 engl. penikulman päässä mantereesta. Mr. Tomes, joka on erikoisesti tutkinut tätä heimoa, on minulle ilmottanut, että monet lajit ovat levinneet äärettömän laajalle, jotenka niitä tavataan sekä manterilla että kaukaisilla saarilla. Meidän on siis ainoastaan oletettava, että tuollaiset vaeltavat lajit ovat uudessa kotiseudussaan toisintuneet, mikäli niiden uusi asema on sitä vaatinut, niin käsitämme hyvin, miksi valtamerensaarilla tavataan endemisiä lepakkoja, samalla kuin saarilta puuttuu imettäväisiä.

Toinenkin mielenkiintoinen seikka herättää huomiotamme, nim. se suhde, joka on olemassa saaria toisistaan ja lähimmästä manteresta erottavan meren syvyyden ja saarilla asustavien imettäväisten läheisemmän tai etäisemmän sukulaisuuden välillä. Windsor Earl'in tekemiä merkillisiä havaintoja tästä seikasta on Wallace sittemmin suuresti laajentanut etevässä tutkimuksessaan, joka käsittelee Itä-Intian saariston asujamistoa. Saariston jakaa Celebes-saaren kohdalla kahtia syvä valtameren ulappa, samalla erottaen toisistaan kaksi jyrkästi eroavaa imettäväis-eläimistöä. Salmen kummallakin puolella olevat saaret sijaitsevat verrattain matalalla merenalaisella särkällä ja eri saarilla asustaa samoja tai lähisukuisia nelijalkaisia. En ole vielä ehtinyt tarkastaa tätä seikkaa kaikkialla maapallon eri seuduissa, mutta sikäli kuin olen sitä tutkinut pitää suhde paikkansa. Niinpä Ison-Britannian erottaa Europan mannermaasta matala salmi ja imettäväiset ovat kummallakin puolella samoja. Samoin on kaikkien Australian rannikon läheisyydessä sijaitsevien saarten ja Australian mantereen laita. Länsi-Intian saaret sitävastoin sijaitsevat syvään vaipuneella särkällä, jonka syvyys on lähes 1000 syltä; näillä saarilla tapaamme amerikalaisia muotoja, mutta lajit, vieläpä suvutkin, ovat aivan eroavia. Koska eri eläinlajien suurempi tai pienempi muuntuminen osaksi johtuu kuluneen ajan pituudesta ja koska on luultavampaa, että saaret, joita matalat salmet erottavat mannermaasta ja toisistaan, ovat myöhemmin olleet mantereen sekä toistensa yhteydessä kuin syvempien salmien erottamat saaret, on ymmärrettävää, miksi on olemassa suhde kahta imettäväiseläimistöä erottavan meren syvyyden ja eläimistöjen keskinäisen sukulaisuuden välillä — suhde, jota riippumattomien luomistöiden teoria ei ensinkään kykene selittämään.

Edellämainitut valtamerensaarten asukkaita koskevat huomiot — lajien harvalukuisuus ja endemisten muotojen suhteellinen runsaus; saman luokan eräiden ryhmien muuntuminen ja toisten ryhmien muuntumattomuus; kokonaisten lahkojen, kuten sammakkoeläinten ja maaimettäväisten puuttuminen, samalla kuin saarilla tavataan lentäviä imettäväisiä, lepakkoja; eräiden kasvilahkojen jäsenten omituiset keskinäiset lukuisuussuhteet, ruohokasvien kehittyminen puiksi j.n.e. — nämä seikat näyttävät mielestäni pikemmin tukevan sitä käsitystä, että lajit ovat levinneet tilapäisin levenemiskeinoin pitkien aikakausien kuluessa, kuin sitä otaksumaa, että kaikki valtamerensaaret ovat aikaisemmin olleet lähimmän mantereen yhteydessä. Sillä jos jälkimäinen otaksuma pitäisi paikkansa, olisi oletettava eri luokkien siirtyneen saarille yhdenmukaisempina, ja koska asukkaat olisivat tulleet niille useita eri lajeja käsittävinä ryhminä, eivät lajien keskinäiset suhteet olisi suuresti hämmentyneet, joten lajit joko eivät olisi suuresti muuntuneet tai olisivat muuntuneet tasaisemmalla tavalla.

Kieltämättä monesti on varsin vaikeata käsittää, kuinka eräät kaukaisempien saarten asukkaat, joko nämä sitten ovat säilyttäneet entisen lajiluonteensa tai myöhemmin muuntuneet, ovat voineet saapua nykyisille asuinpaikoilleen. Mutta me emme saa jättää huomioon ottamatta sitä mahdollisuutta, että joskus on ollut olemassa muita, levähdyspaikoiksi soveltuvia saaria, joista nyt ei ole tähdettäkään jäljellä. Mainitsen erikseen erään pulmallisen tapauksen. Miltei kaikilla valtamerensaarilla, kaikkein eristetyimmillä ja pienemmilläkin, asustaa maakotiloita, yleensä endemisiä, mutta toisinaan muuallakin tavattavia lajeja; tästä on toht. A.A. Gould antanut oivallisia esimerkkejä, mitä Tyynen meren saariin tulee. Nyt on tunnettua, että maakotilot helposti tuhoutuvat merivedessä; niiden munat, ainakin ne, joilla minä olen kokeillut, uppoavat siinä ja kuolevat. Mutta kumminkin täytyy niillä olla jokin meille tuntematon, mutta tehokas tilapäinen levenemiskeino. Olisiko kenties mahdollista, että äsken munasta päässeet poikaset joskus takertuisivat maassa istuvien lintujen jalkoihin ja siten kulkeutuisivat toisiin seutuihin? Olen tullut ajatelleeksi, että talviunessa olevat maakotilot, kalvomaisen keton peittäessä kotilon suuta, voivat kenties ajopuiden mukana, niiden halkeamiin takertuneina, kulkeutua melko leveiden merenlahtien poikitse. Olen havainnut useiden lajien tässä tilassa säilyvän vahingoittumatta merivedessä seitsemän päivää; eräs kotilo, Helix pomatia, jota oli siten pidetty vedessä seitsemän päivää ja joka uudelleen upotettiin meriveteen kahdeksikymmeneksi päiväksi, toipui täydellisesti. Tänä aikana olisi keskinkertaisen nopea merivirta voinut kuljettaa kotilon 660 maantieteellisen penikulman päähän. Koska tällä Helix-lajilla on paksukalkkinen kansi, poistin sen, ja kun se oli muodostanut uuden kaivomaisen kannen, upotin kotilon jälleen neljäksitoista päiväksi meriveteen, jonka jälkeen se uudelleen virkosi ja ryömi pois. Parooni Aucapitaine on myöhemmin tehnyt samanlaisia kokeita. Hän asetti 100 maakotiloa, jotka kuuluivat kymmeneen lajiin, rei'illä varustettuun laatikkoon ja upotti sen kahdeksi viikoksi mereen. Sadasta kotilosta virkosi kaksikymmentäseitsemän. Kannen olemassa-ololla näyttää olleen merkitystä, koska kahdestatoista kappaleesta Cyclostoma elegans lajia, joka on tällä varustettu, yksitoista jäi eloon. Huomattava seikka, katsoen siihen, että Helix pomatia, jolla kokeilin, niin hyvin kesti suolaveden vaikutusta, on ettei ainoakaan niistä viidestäkymmenestäneljästä neljään muuhun Helix-lajiin kuuluvasta kappaleesta, joilla Aucapitaine teki kokeita, jäänyt henkiin. Ei ole kuitenkaan todennäköistä, että maakotilot olisivat usein kulkeutuneet yllämainitulla tavalla; todennäköisempää on, että linnut ovat kuljettaneet niitä jaloissaan.

SAARTEN JA LÄHIMMÄN MANNERMAAN ASUKASTEN SUKULAISUUDESTA.

Omituinen ja meille tärkeä tosiasia on, että saarilla asustavat lajit ovat sukua lähimmän mantereen lajeille, olematta silti aivan samoja. Tästä voisimme mainita lukuisia esimerkkejä. Galapagos saaret, jotka sijaitsevat päiväntasaajan seudulla, ovat 500-600 engl. penikulman päässä Etelä-Amerikan rannikolta. Näiden saarten miltei kaikki maa- ja vesieliöt osottavat ilmeistä sukulaisuutta Amerikan mannermaan asujanten kanssa. Saarilla asustaa kaksikymmentäkuusi maalintua; näistä kahtakymmentäyhtä tai mahdollisesti kahtakymmentäkolmea pidetään erikoisena lajina ja yleensä arveltanee, että ne ovat erikoisesti luodut näitä saaria varten. Mutta useimpien lintujen läheinen sukulaisuus amerikalaisten lajien kanssa ilmenee miltei jokaisessa ruumiillisessa tunnusmerkissä, elintavoissa, liikkeissä ja äänessä. Sama on muidenkin eläinten sekä suureksi osaksi myöskin kasvien laita, kuten toht. Hooker on osottanut oivallisessa tämän saariston kasvistoa käsittelevässä kasviossaan. Tarkastellessaan asujamistoa näillä tuliperäisillä Tyynen meren saarilla, jotka sijaitsevat useiden satojen engl. penikulman päässä mantereesta, tuntee luonnontutkija seisovansa amerikalaisella maaperällä. Miksi on asian laita tällainen? Miksi ilmenee näissä lajeissa, jotka oletetaan erikoisesti Galapagos-saarille ja yksin niitä varten luoduiksi, niin selvänä sukulaisuus Amerikan mantereelle luotujen lajien kanssa? Elinehdot, saarten geologinen luonne, korkeus- ja ilmastosuhteet, eri luokkien keskinäiset lukuisuussuhteet eivät mitenkään läheisesti muistuta Etelä-Amerikan rannikolla vallitsevia elinehtoja, päinvastoin on kaikissa näissä kohdin olemassa melkoisia eroavaisuuksia. Toisaalta taas ovat Galapagos- ja Kap Verde-saaret huomattavan yhdenkaltaisia saarten tuliperäisen luonteen, ilmaston, korkeussuhteiden ja saarten ko'on puolesta; mutta kuinka täydellinen ja perinpohjainen onkaan siitä huolimatta eroavaisuus niiden asukasten välillä! Kap Verde-saarten asukkaat ovat sukua Afrikan asukkaille, kuten Galapagos-saarten ovat Amerikan asukkaille. Tällaisia tosiasioita ei mitenkään voida selittää siltä käsityskannalta lähtien, että lajit ovat luodut riippumatta toisistaan. Sitävastoin meidän esittämämme käsityksen mukaan on selvää, että Galapagos-saaret ovat saaneet asukkaansa Amerikasta ja Kap Verde-saaret Afrikasta, joko sitten tilapäisin levenemiskeinoin tai (joskaan omasta puolestani en usko tätä selitystä) siten, että saaret ovat olleet aikaisemmin katkeamattomassa maayhteydessä mantereen kanssa. Sellaiset siirtolaiset ovat taipuvaisia toisintumaan, mutta perinnöllisyys ilmaisee vieläkin niiden alkuperäisen synnyinseudun.

Voisimme mainita useita muita samansuuntaisia tapauksia: aivan yleisenä sääntönä onkin, että saarten endemiset lajit ovat sukua lähimmän mantereen tai lähimmän suuren saaren lajeille. Poikkeukset ovat harvinaisia — ja useammat niistä ovat selitettävissä. Niinpä vaikka Kerguelen-maa on lähempänä Afrikaa kuin Amerikaa, ovat sen kasvit sukua, vieläpä sangen läheistäkin, Amerikan kasveille, kuten tohtori Hookerin kuvauksesta tiedämme; mutta tämä poikkeus saa selityksensä, jos otaksumme tämän saaren pääasiassa saaneen kasvistonsa niistä siemenistä, joita vallitsevien merivirtojen kuljettamat jäävuoret ovat tuoneet mullan ja kivien mukana. Uuden Seelannin endemiset kasvit ovat paljon läheisempää sukua lähimmän mantereen, Australian, kasveille, kuin minkään muun seudun; mutta sen kasvit ovat myöskin selvästi sukua Etelä-Amerikan kasveille, joka, vaikka onkin toiseksi lähin mannermaa, on niin tavattoman etäällä, että tapaus tulee poikkeukselliseksi. Mutta vaikeus häviää osaksi, jos omaksumme sen käsityksen, että Uusi Seelanti, Etelä-Amerika ja muut eteläiset maat ovat osaksi saaneet asukkaansa miltei niiden keskivälillä, joskin etäällä, sijaitsevasta seudusta, nim. etelänavan saarilta, siihen aikaan kun nämä vielä olivat kasvullisuuden peittämät, s.o. ennen viimeisen jääkauden alkua. Sukulaisuus, joka, joskin heikko, todella vallitsee Australian lounaiskolkan ja Hyväntoivonniemen kasvistojen välillä (mikäli toht. Hooker on minulle vakuuttanut) on vielä paljon omituisempi seikka; mutta tämä sukulaisuus rajottuu kasveihin ja tulee epäilemättä vielä jonakin päivänä saamaan selityksensä.

Sama laki, joka määrää saarten ja lähimmän mantereen asukasten sukulaisuuden, näyttää toisinaan pienemmässä mittakaavassa, mutta mitä mielenkiintoisimmalla tavalla, vallitsevan saman saaristoalueen sisäpuolella. Niinpä jokaisella Galapagos-saariston saarella, ihmeellistä kyllä, asustaa useita saarelle erikoisia lajeja; mutta nämä lajit ovat paljon läheisempää sukua toisilleen kuin Amerikan mannermaan tai minkään muun maapallon seudun asukkaille. Tämä onkin aivan luonnollista, sillä niin lähellä toisiaan sijaitsevien saarten on miltei välttämättä täytynyt saada siirtolaisia samasta alkukodista sekä saariston muilta saarilta. Mutta kuinka on selitettävä, että monet saarille muuttaneet siirtolaiset ovat eri tavoin, joskin vain lievästi, toisintuneet, vaikka saaret ovat toisistaan silmänkantaman päässä, vaikka niillä on sama geologinen luonne, sama korkeus, ilmasto j.n.e.? Tämä seikka tuntui minusta kauan tarjoovan suuren vaikeuden. Mutta vaikeus johtuu etupäässä siitä meihin syvään piintyneestä harhaluulosta, että pidämme seudun fysillisiä elinehtoja tärkeimpinä, vaikka lajien menestys kieltämättä ainakin yhtä paljon, ellei enemmänkin, riippuu siitä, minkä laatuisia muut lajit ovat, joiden kanssa sen on kilpailtava. Jos nyt tarkastamme niitä Galapagos-saariston lajeja, joita myöskin tavataan muissa maapallon seuduissa, havaitsemme niiden huomattavasti eroavan eri saarilla. Tämä eroavaisuus olikin odotettavissa, jos otaksumme saarten saaneen asukkaansa tilapäisin levenemiskeinoin, esim. siten, että jokin kasvinsiemen on kulkeutunut tälle, toinen kasvinsiemen taas tuolle saarelle, vaikka kaikki siemenet ovatkin peräisin samasta yhteisestä alkukodista. Kun siis muinaisina aikoina jokin siirtolainen aluksi asettui jollekin saarelle ja sittemmin levisi saarelta toiselle, se epäilemättä joutui eri saarilla erilaisiin olosuhteisiin, koska sen oli kilpailtava erilaisten asujamistojen kanssa; jokin kasvi esim. tapasi maaperällä, joka oli sille parhaiten soveltuva, eri saarilla hieman eroavia lajeja, ja joutui hyökkäysten alaiseksi hieman erilaisten vihollisten taholta. Jos kasvi muunteli, suosi luonnollinen valinta epäilemättä eri saarilla eri muunnoksia. Jotkut lajit saattoivat sensijaan levitä ja siitä huolimatta säilyttää muuttumattoman luonteensa kaikkialla koko saariryhmällä, aivan samoin kuin näemme jonkin lajin leviävän laajalti yli koko mantereen ja kumminkin pysyvän samana.

Hämmästyttävintä on tässä suhteessa Galapagos-saariin ja muutamiin muihin samanlaisiin tapauksiin nähden se, ettei jokainen uusi laji, joka on muodostunut jollakin saarella, ole nopeasti levinnyt muille saarille. Mutta vaikka saaret sijaitsevatkin toistensa näköpiirissä, erottavat niitä syvät salmet, jotka enimmäkseen ovat leveämmät kuin Englannin kanaali, eikä ole ensinkään syytä otaksua saarten muinoin olleen katkeamattomassa yhteydessä. Vuolaat merivirrat virtaavat saarten välillä ja voimakkaat tuulet ovat erittäin harvinaisia, joten saaret ovat paljon tehokkaammin eristetyt, kuin miltä ne kartalla näyttävät. Kumminkin jotkut lajeista, sekä niistä, joita tavataan muissa osissa maapalloa, että niistä, jotka rajottuvat tähän saaristoon, ovat yhteisiä saariston eri saarille; ja lajien nykyisistä levenemistavoista voimme päättää niiden levinneen saarelta saarelle. Mutta luullakseni usein erehdymme olettaessamme, että lähisukuiset lajit siirtyvät toistensa alueille, jos niille vaan on suotu vapaa pääsy. Epäilemättä siinä tapauksessa, että toisella lajilla on jokin etevämmyys toisen rinnalla, se hyvin lyhyessä ajassa kokonaan tai osaksi tunkee tuon lajin tieltään; mutta jos kumpikin on yhtä hyvin soveltautunut omaan asuinpaikkaansa, säilyttää kumpikin todennäköisesti oman erikoisen asuinpaikkansa miltei kuinka kauan tahansa. Tottuneina siihen, että monet ihmisen toimesta kotiutuneet lajit ovat hämmästyttävällä nopeudella levinneet laajoille alueille, olemme valmiit ilman muuta olettamaan useimmilla lajeilla olevan tällaisen levenemiskyvyn. Mutta meidän tulee ottaa huomioon, että lajit, jotka näin kotiutuvat uusiin maihin, eivät ole läheistä sukua maiden alkuperäisille asukkaille, vaan hyvin selväpiirteisesti eroavia muotoja, jotka suhteellisesti lukuisissa tapauksissa, kuten Alph. de Candolle on osottanut, kuuluvat eri sukuihin. Galapagos-saaristossa eroavat monet linnutkin, jotka kumminkin ovat niin hyvin soveltautuneet lentämään saarelta toiselle, eri saarilla; niinpä siellä elää kolme lähisukuista rastaslajia, kukin omalla saarellaan. Olettakaamme nyt, että tuuli kuljettaisi mukanaan Chatham-saaren rastaan Charles'in saarelle, jolla on oma rastaansa. Miksi se ei onnistu valtaamaan itselleen siellä jalansijaa? Voimme varmuudella päättää, että Charles'in saari on yhtä runsaasti kansotettu omalla lajillaan, koska linnut vuosittain munivat enemmän poikasia kuin saari voi elättää; ja voimme pitää Charles'in saaren omaa rastasta ainakin yhtä hyvin kotiseutunsa olosuhteisiin soveltautuneena kuin Chatham-saaren erikoista rastasta. Sir Charles Lyell ja Mr. Wollaston ovat kertoneet minulle erään huomattavan tapauksen, joka koskee samaa asiaa. Madeiralla ja läheisellä Porto Santo saarella on useita selvästi eroavia, mutta toisiaan vastaavia maakotilolajeja, joista muutamat elävät kivenraoissa; ja vaikka Porto Santolta vuosittain kuljetetaan suuret määrät kiviä Madeiralle, ei Porto Santon lajeja kumminkaan ole siirtolaisina asettunut jälkimäiselle saarelle. Tästä huolimatta on kummallekin saarelle siirtynyt europalaisia maakotiloita, joilla epäilemättä on ollut jokin etevämmyys kotoisten lajien rinnalla. Näin ollen ei mielestäni tule suuresti ihmetellä sitä, etteivät kaikki Galapagos-saariston eri saarilla elävät endemiset lajit ole levinneet saarelta saarelle. Samalla mantereellakin lienee sillä seikalla, että jokin alue on ennestään kansotettu, ollut tärkeä merkitys estäessään eri seuduilla miltei samanlaisten fysillisten elinehtojen alaisina elävien lajien tunkeutumista toistensa alueille. Niinpä Australian kaakkois- ja lounaiskolkassa vallitsevat miltei samat fysilliset elinehdot, mutta kummassakin seudussa elää suunnaton määrä toisen seudun asukkaista eroavia imettäväisiä, lintuja ja kasveja; niin on myöskin Bates'in mukaan suuressa, avonaisessa ja yhdenjaksoisessa Amazon-virran laaksossa elävien perhosten ja muiden eläinten laita.