Kuten Edward Forbes-vainaja usein huomautti, on olemassa silmäänpistävä rinnakkaisuus ajallisesti ja paikallisesti vallitsevissa elämän laeissa; ne lait, jotka ovat määränneet muotojen toisiansa-seuraamisen menneinä aikoina, ovat miltei samat kuin ne, jotka nykyään määräävät muotojen erilaisuudet eri alueilla. Havaitsemme tämän useista seikoista. Kunkin lajin ja lajiryhmän elinaika on ajallisesti yhdenjaksoinen; näennäiset poikkeukset tästä säännöstä ovat niin harvat, että täydellä syyllä voimme selittää ne siten, ettemme ole vielä löytäneet välillä olevasta kerrostumasta joitakin siitä puuttuvia muotoja, jotka tavataan sekä sen ylä- että alapuolella olevissa kerrostumissa. Samoin paikallisestikin on varmaankin yleisenä sääntönä, että yksityisen lajin tai lajiryhmän asuma-alue on yhdenjaksoinen, ja poikkeukset, jotka eivät ole harvinaisia, voidaan kuten olen koettanut osottaa, selittää johtuvan aikaisemmin erilaisissa olosuhteissa tapahtuneista siirtymisistä, tilapäisistä levenemistavoista tai siitä, että lajit ovat välivyöhykkeiltä sammuneet sukupuuttoon. Sekä ajallisesti että paikallisesti saavuttivat lajit ja lajiryhmät jolloinkin ja jossakin korkeimman kehityksensä huipun. Lajiryhmille, jotka elävät samalla aikakaudella tai samalla alueella, ovat usein kuvaavia vähäpätöiset yhteiset piirteet, esim. niiden muodossa ja värissä esiintyvät. Tarkastaessamme menneiden aikakausien pitkää jaksoa, samoinkuin toisistaan etäällä olevia alueita kautta maailman, havaitsemme että lajit muutamissa luokissa eroavat toisistaan vain vähän, kun ne taas toisissa luokissa tai saman lahkon eri alalahkoissakin eroavat suuresti. Sekä ajallisesti että paikallisesti katsoen muuttuvat kunkin luokan alhaiselimistöiset jäsenet vähemmän kuin korkeaelimistöiset; mutta kummassakin tapauksessa on olemassa huomattavia poikkeuksia. Nämä ajalliset ja paikalliset suhteet ovat teoriamme kannalta käsitettäviä. Sillä joko sitten tarkastamme toisilleen sukua olevia elämänmuotoja, jotka ovat muuttuneet toisiaan seuraavina ajanjaksoina, tai niitä elämänmuotoja, jotka ovat muuttuneet siirryttyään etäisiin seutuihin, kummassakin tapauksessa niitä liittää toisiinsa sama polveutumisketju. Ja kummassakin tapauksessa ovat muuntelun lait olleet samat ja sama luonnollinen valinta on kartuttanut muunteluita.
XIV LUKU.
ELOLLISTEN OLENTOJEN KESKINÄISET SUKULAISUUSSUHTEET. MORFOLOGIA. EMBRYOLOGIA. SURKASTUNEET ELIMET.
Jaotus, alaryhmiä ryhmistä. — Luonnollinen järjestelmä. — Jaotuksen lait ja sen tuottamat vaikeudet polveutumis- ja toisintumisteorian valossa — Muunnosten jaotus. — Jaotuksessa aina huomioon otettu polveutuminen. — Analogiset tai adaptiviset ominaisuudet. — Yleiset, monimutkaiset ja kaikkiin suuntiin haarautuvat sukulaisuussuhteet. Sukupuuttoon kuoleminen erottaa ja selventää ryhmiä. — Morfologia; saman luokan eri jäsenissä ja saman yksilön eri elimissä havaittavat muodonyhtäläisyydet — Embryologian lait saavat selityksensä siten, että muuntelut eivät ilmene varhaisella ikäasteella ja periytyvät vastaavassa iässä. — Surkastuneet elimet ja miten ne ovat syntyneet. — Jälkikatsaus.
JAOTUS.
Maapallon historian varhaisimmista ajoista saakka ovat elolliset olennot muistuttaneet toisiaan asteittaisesti alenevassa määrässä, joten ne voidaan jakaa ryhmiin ja alaryhmiin. Tämä jaotus ei ole ensinkään mielivaltainen, kuten esim. tähtien ryhmitys eri tähdistöihin. Ryhmien merkitys olisi vähäinen, jos jokin ryhmä olisi esim. yksinomaan mukautunut maaelämään, toinen yksinomaan vesielämään, jos toinen eläisi liharavinnolla, toinen kasviravinnolla j.n.e. Asian laita on kumminkin todellisuudessa aivan toinen, sillä tiedämmehän, kuinka yleistä on, että saman alaryhmänkin jäsenillä on erilaiset elintavat. Toisessa ja neljännessä luvussa, käsitellessäni muuntelua ja luonnollista valintaa, olen koettanut osottaa, kuinka jokaisella alueella laajat, runsaasti levinneet ja yksilörikkaat, s.o. vallitsevat lajit, jotka kuuluvat luokkansa laajempiin sukuihin, muuntelevat eniten. Muunnokset eli lajinalut kehittyvät lopulta uusiksi erikoisiksi lajeiksi ja nämä pyrkivät perinnöllisyyslain mukaisesti synnyttämään uusia vallitsevia lajeja. Näin ollen ne ryhmät, jotka nykyään ovat lukuisia ja jotka yleensä käsittävät useita vallitsevia lajeja, pyrkivät yhä kasvamaan. Olen edelleen koettanut osottaa, että kunkin lajin muuntelevat jälkeläiset, jotka pyrkivät valtaamaan niin monia ja niin erilaatuisia sijoja kuin suinkin luonnon taloudessa, ovat taipuvaiset alinomaa erilaistumaan luonteeltaan. Viimemainittua johtopäätöstä tukee havaintomme niiden muotojen suuresta erilaisuudesta, jotka jokaisella pienelläkin alueella ankarimmin joutuvat kilpailemaan keskenään, ynnä eräät lajien naturalisoitumisessa havaittavat seikat.
Olen koettanut osottaa, että niissä muodoissa, joiden lukumäärä on kasvamassa ja joissa on havaittavissa jatkuvaa erilaistumista, on olemassa alituinen pyrkimys syrjäyttämään ja sukupuuttoon hävittämään entisiä, vähemmän erilaistuneita ja kehittyneitä muotoja. Pyydän lukijaa vielä kerran silmäilemään aikaisemmin selittämäämme kuviota, jonka tarkotus oli valaista näiden eri lakien vaikutusta. Hän on silloin huomaava, että yhdestä ainoasta kantamuodosta lähteneiden muuntuneiden jälkeläisten välttämättä täytyy jakautumistaan jakautua ryhmiin; ja alaryhmiin. Kuviossa jokainen ylimmällä viivalla oleva kirjain esittää sukua, johon kuuluu useita lajeja, ja kaikki tällä viivalla olevat suvut muodostavat yhdessä luokan, sillä polveutuvathan kaikki samasta muinaisesta kantamuodosta ja ovat siis perineet tältä jotakin yhteistä. Mutta niillä kolmella suvulla, jotka näemme vasemmalla kädellä, on tämän saman lain nojalla paljon yhteistä, ja ne muodostavat alaheimon, joka eroaa lähinnä oikealla olevien kahden suvun muodostamasta alaheimosta, sukujen, jotka ovat haarautuneet yhteisestä kantamuodosta viidennellä polveutumisasteella. Näillä viidellä suvulla on myöskin paljon yhteistä, vaikka vähemmän kuin alaheimojen jäsenillä keskenään, ja ne muodostavat heimon, joka eroaa kolmen vielä enemmän oikealla olevan suvun muodostamasta, varhaisemmalla aikakaudella erkautuneesta heimosta. Kaikki nämä A:sta polveutuvat suvut muodostavat lahkon, joka eroaa I:sta polveutuvien sukujen muodostamasta lahkosta. Meillä on siis useita samasta kantamuodosta polveutuvia lajeja, jotka ryhmittyvät suvuiksi ja suvut taas ryhmittyvät alaheimoiksi, heimoiksi ja lahkoiksi, jotka kaikki muodostavat saman suuren luokan. Tuo merkillinen tosiasia, elollisten olentojen luonnollinen ryhmittyminen toistensa alaisiksi ryhmiksi, — seikka, johon olemme niin tottuneet, ettei se aina kylliksi herätä huomiotamme — saa ymmärtääkseni täten selityksensä. Epäilemättä elollisia olentoja, kuten kaikkia muitakin esineitä, voidaan luokitella monin tavoin, joko teennäisesti yksityisten ominaisuuksien perusteella tai luonnollisemmin useampien ominaisuuksien nojalla. Tiedämmehän, että esim. kivennäisiä ja alkuaineita saattaa luokitella tällaisten eri jaotusperusteiden nojalla, mutta tässä tapauksessa ei tietysti ole kysymys mistään synty-sukulaisuudesta, emmekä ainakaan nykyään voi esittää mitään syytä siihen, miksi ne jakautuvat ryhmiksi. Aivan toinen on elollisten olentojen laita, ja ylempänä esitetty käsitys on täysin sopusoinnussa niiden luonnollisen ryhmittymisen kanssa toistensa alaisiksi ryhmiksi. Mitään muuta selitystä ei milloinkaan ole edes yritettykään antaa.
Luonnontutkijat koettavat, kuten olemme nähneet, järjestää jokaisen luokan lajit, suvut ja heimot n.k. luonnolliseksi järjestelmäksi. Mutta mitä tarkottaa tämä järjestelmä? Useiden mielestä se on ainoastaan kaava enin toistensa kaltaisten eliöiden yhdistämiseksi ja vähimmän yhtäläisten toisistaan erottamiseksi. Se on heistä ainoastaan keksitty tapa mahdollisimman lyhyesti esittää yleisiä arvosteluja. Näin voidaan yhdellä ainoalla lauseella mainita esim. kaikille imettäväisille yhteiset ominaisuudet, toisella kaikille petoeläimille, kolmannella kaikki koiran suvulle yhteiset ominaisuudet ja sitten lisäämällä yksi ainoa lause, on jokaisesta koiralajista annettu täydellinen kuvaus. Tämän järjestelmän nerokkaisuus ja hyöty on eittämätön. Mutta useat luonnontutkijat arvelevat luonnollisen järjestelmän tarkottavan jotakin enempääkin. He arvelevat sen paljastavan Luojan luomissuunnitelman. Mutta ellei lähemmin selitetä, mitä tämä Luojan suunnitelma tarkottaa, tarkottaako se ajallista vai paikallista järjestystä vaiko kumpaakin tai mahdollisesti jotakin muuta, ei tämä lause mielestäni anna meille mitään uutta. Sellaiset lauseet kuin tuo Linnén kuuluisa lause, jonka usein tapaamme enemmän tai vähemmän selvästi julkilausuttuna, etteivät ominaisuudet muodosta sukua, vaan että suku määrää ominaisuudet, näyttävät osottavan että luokitteluihimme sisällytetään jokin syvempi yhdysside kuin pelkkä yhdennäköisyys. Uskon, että tämä käsitys on oikea ja että alkuperän yhteisyys — ainoa tietty seikka, joka selittää elollisten olentojen yhtäläisyyden — on tuo yhdysside, jonka jaotuksemme osaksi paljastavat, joskin suurempi tai vähempi toisintuminen on omansa sen salaamaan.
Tarkastakaamme nyt jaotuksessa noudatettuja sääntöjä ja niitä vaikeuksia, jotka meitä kohtaavat asettuessamme sille kannalle, että jaotus joko ilmaisee ainoastaan jonkin tuntemattoman luomissuunnitelman tai on pelkästään kaava yleisten arvostelujen lausumiseksi ja enimmin toistensa kaltaisten muotojen yhteen-ryhmittämiseksi. Saattaisi arvella (ja ennen niin arveltiinkin) että ne rakenteenosat, jotka määräävät olion elintavat ja sen sijan luonnon taloudessa, olisivat jaotuksessa hyvin tärkeät. Mutta tämä arvelu olisi peräti väärä. Ei kukaan anna mitään merkitystä luokituksessa hiiren ja päästäisen, dugongin ja valaan, tai valaan ja kalan ulkonaiselle yhtäläisyydelle. Vaikka nämä yhtäläisyydet ovatkin niin läheisessä yhteydessä olennon koko elämän kanssa, pidetään niitä pelkästään "adaptivisina tai analogisina ominaisuuksina" — seikka, johon myöhemmin palaamme. Voimmepa katsoa yleisen säännön olevan sen, että kuta vähemmän jollakin rakenteenosalla on tekemistä erikoisten elintapojen kanssa, sitä tärkeämpi se on jaotuksessa. Niinpä Owen lausuu puhuessaan dugongista: "Siitoselinten olen aina katsonut hyvin selvästi osottavan eläimen todellisia sukulaisuussuhteita, koska ne ovat kaikkein etäisimmässä suhteessa sen elintapoihin ja ravintoon. Näihin elimiin nähden on vähimmin tarjona vaara, että erehdyksessä pidämme pelkästään adaptivisia tunnusmerkkejä olennaisina." Kuinka selvästi havaitsemmekaan kasveista, että kasvuelimet, joista kasvien ravinnonsaanti ja elämä riippuu, merkitsevät vähän jaotuksessa, jotavastoin siitoselimillä sekä niiden tuotteilla, siemenellä ja alkiolla, on verrattomasti suurin merkitys! Samoin olemme jo aikaisemmin nähneet käsitellessämme erinäisiä morfologisia ominaisuuksia, jotka eivät ole funktiollisesti tärkeitä, kuinka niiden merkitys jaotuksessa on mitä suurin. Tämä riippuu niiden konstantisuudesta monissa sukulaisryhmissä, mikä taas johtuu siitä, ettei luonnollinen valinta, joka vaikuttaa ainoastaan hyödyllisiin ominaisuuksiin, ole säilyttänyt ja kartuttanut esiintyneitä vähäisiä poikkeavaisuuksia.
Ettei elimen pelkkä fysiologinen tärkeys määrää sen merkitystä jaotukseen nähden, osottautuu selvästi siinä, että sukulaisryhmissä, joissa — kuten meillä on täysi syy uskoa — samalla elimellä on miltei sama fysiologinen merkitys, yleinen merkitys jaotukseen nähden on hyvin erilainen. Jokaisen luonnontutkijan, joka on jonkun aikaa tutkinut erikoista ryhmää, on täytynyt panna merkille tämä seikka, ja miltei jokainen kirjailija, joka on tätä asiaa käsitellyt, on sen täydelleen myöntänyt. Riittänee, jos mainitsen, mitä Robert Brown, eräs etevimpiä asiantuntijoita, lausuu asian johdosta. Puhuessaan eräistä Proteaceae-heimon elimistä hän sanoo, että niiden sukumerkitys "on hyvin eriarvoinen ja näyttää joskus hävinneen olemattomiin samoinkuin muidenkin elimistönosien, ei yksin tässä, vaan mikäli olen havainnut, jokaisessa muussakin heimossa". Eräässä toisessa teoksessaan hän sanoo Connaraceae-heimon sukujen eroavan siinä, että "niillä on yksi tai useampia sikiäimiä, että munanvalkuaisainetta on olemassa tai puuttuu ja kukkalehtien erilaatuisessa silmikkoasennossa. Kullakin näistä tunnusmerkeistä erikseen on usein yleisempikin, eikä vain suvunomainen merkitys, vaikka ne tässä heimossa näyttävät kaikki yhdessäkin olevan riittämättömät erottamaan Gnestis-suvun Connarus-suvusta." Antaakseni vielä esimerkin hyönteisistä tahdon mainita, että eräässä laajassa Ampiaisten alalahkossa tuntosarvet ovat, kuten Westwood on huomauttanut, rakenteeltaan miltei konstantiset; eräässä toisessa ala-lahkossa ne eroavat suuresti, vaikka eroavaisuuksien merkitys jaotukseen nähden onkin aivan vähäpätöinen; kumminkaan ei kukaan tahtone väittää, että tuntosarvien fysiologinen merkitys olisi noissa kahdessa alalahkossa eriarvoinen. Voisin mainita kuinka paljon esimerkkejä tahansa siitä, kuinka saman tärkeän elimen merkitys jaotuksessa saattaa samassa olioryhmässä olla vaihteleva.