Hän oli nostanut lasku-oven ylös ja päästi sen jälleen alas heti karhujen ta'a, jotka syöksivät makuusijoillensa. Hirvittävä karjunta sai väliseinän tärisemään.
— "Ai! ai!" Troussecaille huusi, "teillähän on tuolla sisällä, tuon ohuen lautaseinän takana kokonainen eläintarha."
— "Älkää pelätkö", Bartolomeo vastasi, "karhut ovat arvoltaan kalliimpia, kuin luullaankaan. Saattepa itse nähdä kuinka hyvältä se maistuu, jonka Fritz on tappanut, ja jonka reisi jo luullakseni on tarpeeksi kiehunut kattilassa. Mutta siinä ei ole kyllin, eukkoseni. Hätää nyt paistinvartaat noiden hehkuvien hiilien päälle ja molemmat etukäpälät tuhan sisään. Näytäppä näille muukalaisille mitä Vallisilainen vieraanvaraisuus saa aikaiseksi."
Talon arvoisa emäntä totteli viivyttelemättä.
— "Lapset", vuorelainen jatkoi, "menkää noutamaan ladosta heiniä lehmälle ja valmistakaa ruokaa karhuille; ensin pedot, sitten ihmiset, niin on hyvä Jumala säätänyt."
Vihdoin, kun lapset vuorostaan katosivat, hän lausui vierailleen:
— "Te, toverini, sitä vastoin, istukaa pesän eteen; ensin pesä, sitten pöytä."
Troussecaille oli se, joka vastasi, mutta ensin aivastamalla.
— "Atsii! Olenpa saanut aika yskän. Ei mikään voi minua enää lämmittää. Ydin vallan hyytyy luissani, luontoni on laimistumaisillaan ja näytän luultavasti kalpealta kuin kapahauki."
— "Taikka mitä!" Villon nauraen vastasi, "onhan viimeinen taipale jo edessämme."