— "Kaksi-toista on tavallisesti. Vaan nyt on jonkun aikaa ollut kolme-toista."
Fridolin, nojautuen Villon'in puoleen, kuiskasi tämän korvaan:
— "Kolmas-toista on varmaankin veli Starck."
Bartolomeo jatkoi:
— "Niiden lisäksi muutamia palvelijoita, nimittäin joukko koiria, tiedättehän noita suuria, vahvoja St. Bernhard'in koiria, jotka ovat liikkeellä vaikka mimmoisessa myrskyssä, haistavat lumen alle haudatun matkustajan, ja väliinpä vielä kaivavatkin siksi, kun saavat sen esiin. Oivallisia elukoita! Tänä vuonna yksistään niiden isännät sanovat niiden pelastaneen kolmatta sataa onnetonta."
— "Vai niin!" Troussecaille arveli, "siellä kulkee siis paljo väkeä? Ja minäpä luulin vaan muutaman Savoijalaisen tai murmelin-kuljettajan sinne uskaltavan."
— "Martti ystäväni", Villon vastasi, "etkö muista historiaa? Hannibal, Caesar, Kaarlo suuri ja Barbarossa ovat kaikki marssineet St. Bernhard'in yli sotajoukkoineen. Se on muinaisten sankarien tie, puhumattakaan niistä, joita tulevaisuus muassaan tuonee! Mitä sen muinaisuuteen, sen alkuperään tulee … malttakaa, näenpä Fridolin'in silmistä, että hän on valmis kertomaan meille jutelman siitäkin."
— "Aivan kernaasti", novitio vastasi.
Ja laskien jalkansa toiselle polvelleen, leuka vasten kättä, nuo viehättävät kasvot tulen valaisemina, hän alkoi näillä sanoilla:
— "Romalaisten aikana seisoi siellä ylhäällä Jupiterin temppeli. Kristin-uskon tultua tämä temppelikin muuttui vieraanvaraisuuden ja hurskauden asunnoksi. Sitten sen Muhammedilaiset hävittivät. Joukko rosvoja asettui sen raunioille, petti, ryösti ja murhasi matkustajia. Ei kukaan enää tohtinut kulkea sitä tietä, kunnes joku nuori pappi, täynnä uskoa ja rohkeutta, sinne ilmestyi. Hän saarnasi rosvoille ja käänsi ne takasin harhateiltä; muutamat tulivat peräti hänen oppilaiksensa. Muita hengellisiä yhtyi heihin, tuoden kanssaan kaiken omaisuutensa. Luostari kohosi jälleen, laajeni ja sai johtajakseen sen, joka sen oli perustanutkin. Kaksi-kymmentä vuotta myöhemmin eräs matkue saapui sinne. Tässä matkueessa oli muutama ylhäinen herra ja hänen vaimonsa, molemmat aivan köyryssä vuosien taakan alla. He näyttivät hyvin alakuloisilta ja puhuivat abbatille: 'poikaamme suremme, joka meiltä katosi noin pari-kymmentä vuotta takaperin, nuorena, kauniina, rikkaana, tilaisuudessa kaikkeen, mikä voipi elämän tehdä viehättäväksi, yhdistymäisillään naiseen, joka oli hänen vertaisensa. Juuri hää-aattona hän karkasi, jättäen meille kirjelapun, jossa ilmoitti aikovansa pyhittää elämänsä Jumalalle. Siitä päivästä alkaen olemme turhaan häntä etsineet. Sen perästä ei niin vihiäkään hänestä.'