— "Oiva keksintö!" Troussecaille huudahti; "tuossa on tulta, joka tulee juuri tarpeesen. Värisenpä oikein…"
Bartolomeo painoi päänsä alas surumielin. Hän oli jo arvannut. Tuo valkea oli Saint-Pierre'n kylä, joka paloi. Kondottierit olivat sen sytyttäneet, ryöstettyään mökit tyhjiksi, ja murhattuaan osan asukkaista.
Ne, jotka olivat pakoon päässeet ja henkiin jääneet, hyörivät ympäri palavia huoneitaan, kiroten ja valittaen jos jollakin tavalla.
Ei ketään löytynyt, joka ei surrut jonkun rakkaan omaisen tai ystävän kuolemaa. Sen lisäksi oli kaikki ryöstetty, kaikki hävitetty. Ei suojaa pään päällä.
— "Tulkaa meidän kanssa", Bartolomeo heille sanoi, "nuo hyvät veljet tuolla tunturilla ovat kaikkia onnettomia kohtaan vieraan-varaiset. Heidän luostarinsa on Herran huone."
Matkue, johon nyt kymmenkunta näitä onnettomia oli yhtynyt, jatkoi kulkuaan Cherrayre'n synkeän tasangon poikki, joka oli vielä kamalampi, vielä autiompi, vielä hirvittävämpi, kuin kaikki ne, joiden yli jo oli tultu.
Jääkylmä koillistuuli pieksi kasvoja, lunta tuiskutti silmät täyteen, pakkanen kävi yhä kovemmaksi. Sillä täytyi olla hyvä rohkeus, joka nyt ei vaipunut hangelle, eväten kulkea eteenpäin.
Fridolin etenkin näytti uupuneelta. Poika parka, vaikka nojasi Villonin käsivarteen, ei enää jaksanut muuta kuin horjua eteenpäin.
— "Asumus!" hän äkkiä huudahti, "voi! saapa toki vähän levätä."
— "Älkää menkö!" opas kiivaasti kielsi, "älkää menkö sinne … se on ruumishuone!"