Novitio kauhistui. Samoin kaikki muutkin.
Seinälautojen läpi näkyi ruumiita.
Noita tuntemattomien kuolleiden ruumiita, jotka säilyvät niin kauan tässä kylmässä ilmassa ja näyttävät ohikulkeville mustat, irvistävät, inhottavat kasvonsa.
Sillä välin kun riennettiin ohitse, Bartolomeo mutisi, kauhistuen hänkin, mutta kokonaan toista asiaa:
— "Voi! kuolleet eivät toki ole enimmin pelättävät tässä!"
Hän tarkoitti kondottiereja.
Äkkiä tiellä, jota pitkin par'aikaa kulkivat, pyssy pamahti, nostaen joka taholta hirveätä jyskettä.
— "Kova onni kuitenkin!" opas huudahti, synkeällä katseella silmäten läheisiä kukkuloita. "He ovat tavanneet jonkun lauman vuorikauriita, Jos tämä jyske uudistuu, olemme kaikki hukassa!"
Useampia laukauksia pamahti yht'aikaa; vuori jyski ja tärisi.
— "Joutukaa!" Bartolomeo komensi, "kaikki yhteen ja pysykää alallanne! … lumivyöry!"