Hänen toverinsa tuskin ehtivät totella, ennenkuin ääretön lumimöhkäle irtaantui vuoresta, vieri alas ja syöksi ukkosen jyrinällä heidän päällensä.
Matkalaiset tulivat nyt toisistaan väkisin eroitetuksi, eteenpäin temmatuiksi, nurin niskoin syöstyiksi ja lumen alle haudatuiksi, eivätkä ehtineet muuta kuin huutaa tai lausua lyhyen rukouksen.
Villon likisti vasten rintaansa Fridolin parkaa, joka makasi vallan kankeana, jäsentäkään liikuttamatta. Eikä hän itsekään enää hengittänyt; hän tunsi jo kuolevansa.
Kuitenkin, kun silmiä jo hämärsi, hän ikäänkuin unessa luuli näkevänsä, että hautakumpu hänen päällänsä hiljalleen aukeni … että joku karvainen esine liikkui sinne tänne hänen ympärillänsä … että eräs käsi laskeusi hänen otsallensa.
Ja vielä tärkeintä kaikista, että tuon käden etu-sormessa oli rautasormus, ja sen kannassa lilja.
XIII.
Veli Starck.
Kun François Villon taasen tuli tuntoihinsa, tahi oikeammin sanoen heräsi, hänen silmänsä, vielä tylsinä ja kuumeesta uupuneina, kääntyivät hiljakseen paikasta toiseen.
Hän oli pitkänään matalalla vuoteella, pienessä kammiossa, jota muutama talvi-auringon vaalea säde tunki valaisemaan.
Hänen silmiänsä kuitenkin häikäisi; hän sulki ne, koettaen ko'ota ajatuksiansa.