Tähän aikaan vuodesta St. Bernhard'in pimeässä solassa kestää päivää töin tuskin neljä tai viisi tuntia.
Villon tiesi sen; hän mietti:
— "Olen varmaankin hyvin kauan nukkunut." sitten, liikuteltuaan vähän joka jäsentä ja laskettuaan kätensä sydämmen päälle varmemmaksi vakuudeksi, että se vielä tykytti, hän jatkoi mietintöjänsä.
— "Minä elän … elänpä niinkin. Olen pelastettu lumivyöryn alta…
Tuo karvainen esine, joka minuun koski, oli joku luostarin koirista…
Tuo käsi, joka laskeusi otsalleni, oli jonkun luostariveljen käsi. Tämä
huone, jossa vihdoinkin herään, on joku luostarin kammioista."
Näiden hiljaisien arveluiden kautta selvittyänsä, hän avasi uudestaan silmänsä.
Hänen vuoteensa jalkopäässä nukkui Fridolin, istuen pienellä rahilla, käsivarsi peiton päällä ja pää käden nojassa.
Vähän kauempana ja ylempänä, akkunan syvässä holvissa seisoi eräs munkki, kumarruksissa vuodetta kohden ja heittäen levottomia silmäyksiä siinä makaavaan, ikäänkuin kärsimätönnä varroten hänen heräämistään.
— "Mitä kello lienee?" runoilija puoli-ääneen kysyi.
— "Se on kaksi jälkeen puolenpäivän", munkki yhtä hiljaa vastasi.
— "Jo niin paljo! Ell'en erehdy, olen täällä ollut eilen illasta asti."