— "Voi sire, noita vaivaisia, noita moukka parkoja! ne tulevat silvotuiksi kuin pasteija-liha."
— "Mestari Gringonnaux", kuningas innokkaasti lausui, "kuulkaapa hiukan muutamaa muistelmaa nuoruuteni ajoilta."
Ludovik kuningas nojautui tuolinsa käsipuuhun, leuka vasten kättä ja silmänsä kattoon kiinnittäen. Sitten, ikäänkuin unohtaen kaiken, mikä häntä ympäröi, ja ikäänkuin itsekseen puhuen, hän kertoi:
— "Samoin kuin Duguesclin'in aikoina, oli Ranskanmaa taasen suurien soturijoukkojen, maantie-rosvojen, metsäsissien, salamurhaajain, Armagnac'ien ynnä muiden Egyptin heinäsirkkain hävittämänä, ryöstämänä ja raatelemana; täytyi millä hinnalla hyvänsä päästä vapaaksi näistä syöpäläisistä ja ajaa ne johonkin muuhun maahan, sama sitten mihinkä. Tilaisuutta pian tarjoutui. Keisari, Itävallan herttua ja koko Saksan aatelisto pelkäsi Sveitsin vapaita vuorelaisia, ja tahtoi kostaa kaikki ne tappiot, joita nämä vapautensa pelastamiseksi ja puolustamiseksi olivat heille saattaneet. Minä sain Armagnac'it johtoni alle, ja lähdin uhkeana liikkeelle. Se oli ensimäinen sotaretkeni. Matkalla meihin yhtyi Englantilaisia, Saksalaisia sekä Schwabin kaikki ritarit, hehkuen haluaa juurittaa maan päältä koko tuo Helvetian roistokansa; tavallaan oikea ristiretki. Miekan lyömättä saavuimme kolmenkymmenen tuhannen lukuisina eräälle paikalle nimeltä Saint-Jacques. Siellä satuimme yhteen viidentoista sadan vuorelaisen kanssa, jotka, vähääkään hämmästymättä, asettivat leirinsä meitä vastapäätä Birs'in toiselle puolen. Me karkaamme heidän kimppuunsa, he lyövät takaisin meidän etujoukkomme ja, kahlattuansa vuorostaan joen poikki, ryntäävät nuo viisi-toista sataa meitä kolmeakymmentä tuhatta vastaan. Niinkuin raivoisat härät, niinkuin leijonat! Oi! Pyhä Embrun'in Neitsyt! se oli ankara kahakka! Heidän pitkien piikkiensä ja pertuskainsa alla sortui miehiä sadoittain. Heidän hirveät, kahden käden käytettävät sapelinsa, heidän jykeät morgenstern'insä musertivat haarniskoita ja kypäriä kuin lasia. Aivan kuin muinais-aikojen Gallit ja Frankit, he, kiihtyen tappelun tuoksinasta, työnsivät takaisin kaksikymmentä ryntäystä ja taistelivat niinkauan kuin heissä hengen-hiemaus oli jälillä, mikä iskien toisella kädellä, kun toinen jo oli poikki lyöty, mikä seisoen polvillansa, muutamat ampuen meitä vastaan vielä nekin nuolet, joita omista haavoistaan vetivät ulos, eikä yksikään heistä heittäynyt kuolemaan, ennenkuin viisi tai kuusi vihollista oli ympärilleen kaatanut. Dammartin, Dunois, Lahire ja muut vanhat sotapäälliköt, jotka jo olivat olleet niin monessa tappelussa ja kahakassa, eivät olleet vielä koskaan nähneet niin ihmeteltävän uljasta vastarintaa, niin loistavan urheata väkeä. Näin taistelivat he iltaan asti; ja vihdoin, sortuen ylivoiman alle, uupuen paljosta verenvuodatuksesta, pikemmin voimattomina voittamaan, kuin voitettuina, nuo viisi-toista sataa Saint-Jacgues'in urosta kuolivat joka mies, surmattuansa meiltä lähes yhdeksän tuhatta soturia. Hyvät herrat, tästä päivästä alkaen Sveitsiläiset ovat ystäviä meille. Turmio, turmio sille, joka joutuu otteluun näiden urosten kanssa."
Tämän kertomuksen aikana Ludovik XI oli kiihtymistään kiihtynyt. Hänen kuvatessaan tappelua, olisi luullut, että muiston taikavoima oli hänen siirtänyt keskelle sen tuoksinaa. Hän oli seisoalla nyt, pää pystyssä, silmät täynnä säihkyä, nyrkki ojennettuna itää kohden, ikään kuin olisi hän tahtonut vierittää Kaarlo Rohkean päälle koko tuon helvetialaisen lumivyöryn, joka tulevaisuuden hämärästä jo haamoitti hänen neronsa silmien edessä.
Leonarde ja Gillette tulivat sisään kantaen päivällistä, jonka tuota pikaa olivat laittaneet.
Toiselta puolen kovia askeleita ja ääniä alkoi äkkiä kuulua etehisestä.
Kaikkien silmät kääntyivät sinne päin.
Eräs mies läheni juoksu-jalassa ja syöksi saliin, läähättäen, näännyksissä ja vallan epätoivoissaan, niinkuin kuoleman kanssa kamppaileva sarvas.
Hänen jäljessään, vaan muutaman askeleen päässä, nuo Skottlannin hurttakoirat.