Perällä Tristan l'Hermite, joka juuri astui hevosen selästä.
— "Tailleverd!" oli Gringonnaux huudahtanut.
— "Rosvomme!" kuningas sanoi.
— "Ei, sire … François Villon, runoilijanne", tämä vastasi langeten polvillensa.
Ja, kun Ludovik XI häntä yhä katseli, eikä näyttänyt tuntevan häntä, hän lisäsi:
"Villon ma olen, ja siitä voin kerskailla:
Pariisissa synnyin, Pontoise'n likimailla;
Vaan jos oisi kaulani paulaa vailla,
En tietäisikkään, että…"
Hyvin osattu! on jokainen sanova, ken tietää lopun.[3] Kuningas hänen keskeytti:
— "Hyvä, minä muistan ja ymmärrän."
Se olikin muuten mitä helpointa; sillä köysi riippui vielä hirsipuusta karanneen miehen kaulassa.
— "Sire", tämä jatkoi, "kerran ennenkin jo olette minua armahtanut … ja vielä päälliseksi puettanut minun uudestaan kiireestä kantapäähän asti."