Starck lankesi polvilleen priorin eteen ja viitaten vuoroin Villon'in sormukseen, vuoroin siihen, jota itse sormessaan kantoi, hän lausui:
— "Isäni, hetki on tullut! Sallikaa minun mennä ja siunatkaa meitä."
— "Kas niin!" Bartolomeo huusi, "johan sen teille sanoin, että hän on oleva päällikkömme!"
— "Minä olen hänen aseenkantajansa!" Fridolin uljaasti sanoi.
Turhaan sitä koetettiin estää. Novitio oli kuuden-toista vanha, hän oli
Sveitsiläinen, eikä tahtonut enää jättää kasvatus-isäänsä.
— "Matkaan siis!" runoilija huusi. "Pois sotaan! ja minä mukaan!"
— "Me mukaan!" oikaisi Troussecaille, joka jo seisoi hänen sivullansa.
Ankara vihan ja koston huuto tukahutti kaikki muut äänet. Huuto oli Saint-Pierre'n asukasten, jotka jo järjestyivät Bartolomeon johdon alle.
Toisella puolen, priorin viittauksesta, munkit lankesivat polvilleen ja aloittivat rukouksen.
Innostuneella muodolla, silmät taivasta kohden ja käsiänsä levottomasti liikuttaen veli Starck riensi ensimäisenä ulos, ja huusi: