Tässä kauppalassa oli kaikki ylös-alaisin. Siellä täällä suuria nuotiotulia. Niiden ympärillä porvareita ja talonpoikia aseissa.
Samana aamuna kondottierit olivat kaikki ryöstäneet, kaikki hävittäneet, itse varastonkin, jossa ennen vanhaan näillä tienoin surmatun Thebalaisen legionan aseita ja pyhiä jäännöksiä säilytettiin.
Yksi ainoa ase oli jäljellä, hirveän iso nuija, niin paksulta raudoitettu, että se oli tuntunut liian raskaalta rosvoille.
— "Antakaa se minulle", munkki sanoi, "ja suokoon Jumala, että voisin sitä käyttää kaiken muun takasin voittamiseen!"
Jokainen katseli häntä hämmästyksellä. Hän tarttui nuijaan, nosti sen maasta, heilutti sitä vähällä vaivalla, ja laski sen tyvenesti olkapäälleen, sanoen:
— "Hyvä! en ole mitään voimastani kadottanut. Kaikki käy vielä hyvin."
— "Totta Jumaliste!" Villon huudahti, "sepäs on oikea Herkuleen nuija!"
Tällä välin kylänvanhin oli astunut esiin.
— "Kuinka voitte toivoakaan niitä kurittavanne?" hän sanoi; "olihan niitä kolmatta sataa; eikä teitä ole…"
— "Tulkaa kanssamme", Starck keskeytti, "niin meitä on useampia… Ja, ken tietää, ehkä meihin vielä tielläkin yhtyy uusia lisäjoukkoja."