Pari-kymmentä muutakin tarjoutui; vaan Villon, ja hänen kanssansa
Troussecaille anasti ensimäisen sijan, sanoen:
— "Malttakaas! me edustamme täällä Ranskaa, sen tulee olla etupäässä!"
Ankaria vastaväitteitä alkoi kuulua. Mutta veli Starck sanoi:
— "Jo kyllin tästä! Kukin on saava osansa; olkaa huoleti. Te yhdytte meihin niinpian kuin kuulette minun merkkini, merikotkan kiljunnan. Rientäkää. Kaikki rippuu vikkelyydestä. Menkää!"
Sitten, vaihdettuaan pari sanaa nuoren Berniläisen päällikön kanssa, hän alkoi muiden etupäässä kiivetä mäkeä ylös.
Hänen takanaan kulki Bartolomeo poikinensa, Villon ja Troussecaille, silmillään tähystellen, ääneti ja varovasti.
Ei siinä kyllä, että yö oli musta, vaan lisäksi vielä oli vähän matkan päässä aina kallionlohkareita, joiden taakse olisivat tarpeen tullessa voineet kätkeydä.
Samassa määrässä kuin lähestyttiin linnaa, laulut ja naurut tulivat yhä vilkkaammiksi; mässäys oli korkeimmillaan.
— "Seis!" veli Starck äkkiä käski.
He olivat huomanneet vipusillan edustalla, joka nyt oli vedetty ylös portiksi, kaksi vahtia joutsi olalla astuvan edes takaisin vallihaudan reunaa pitkin.