— "Meille molemmille! Bartolomeo", munkki sanoi. Villien Indianien kaltaisina nämä nyt alkoivat ryömiä eteenpäin, veitsi hampaissa, vähääkään melua nostamatta ja niin kokonaan yön peitossa, että melkein kohta katosivat toveriensakin näkyvistä, jotka seisoivat hiljaa paikallansa.
Yht'äkkiä he kavahtivat ylös, kaataen kumpikin veitsellään yhden vartijan ja alkoivat samassa, itse asettuen sijaan, niinkuin lumouksen kautta, astua edes takasin joutsi olkapäällä.
Jo olikin aika. Eräs kolmas vartija portin yli kohoovan tornin katolla kääntyi äkkiä.
Epäilemättä oli jotain melua hänen korviinsa tunkeunut. Sotamies näkyi seisahtuvan, kumartuvan alaspäin, katsellen ja kuunnellen yön hiljaisuudessa.
Sen jälkeen hän tosin jatkoi tornin katolla kulkuansa; mutta tuon tuostakin vielä hänen päänsä kääntyi, valppaana ja levotonna. Hän silminnähtävästi ei ollut täydellisesti rauhoittuneena.
Veli Starck keksi keinon lähestyäkseen Bartolomeoa; hän sanoi tälle matalalla äänellä:
— "Tuo pamppu-juutas on tiellämme. Osaatko ampua tarkkaan?"
— "Niinkuin sinäkin, veli Starck, minä harvoin lasken kiitävää kotkaa harhaan."
— "No hyvä! kun hän nyt jälleen kääntyy, heti kohta kun olen antanut merkin, tähtäät ja ammut."
He menivät erilleen. Kumpikin pani nuolen joutseensa. Sitten molemmat äkkiä, samalla kertaa ampuivat. Vartija kaatui kertaakaan huutamatta.