— "No sitten! toverit; minä kannan niinkuin tekin sormusta, olen asiassa puolueeton ja edustan täällä vaan kuningastani, Ranskan hallitsijaa."
Ja yksimielisen suostumuksen jälkeen hän istuutui ylimmäiselle sijalle, joka seisoi kunniapaikassa.
Villon ja Kilian istuutuivat toiselle puolen; toiselle taas nuo neljä tuntematonta.
— "Teidän on vuoro ensin", runoilija alotti, "sanokaa meille nimenne."
— "Nimeni on Gent", ensimäinen vastasi. "Kaupunkini oli rikkain, kukoistavin ja vapain, mitä ikänä voi löytyä. Burgundin herttua hävitti sen vapauden, kukisti sen kaupan; hän antoi tappaa sen etevimmät porvarit, muiden muassa Jaen de Vos'in, joka oli isäni. Olen vannonut perikatoa Burgundin herttualle ja koko hänen joukollensa. Saastaisin kaikista on Campobasso, meidän vankimme. Minä vaadin hänen kuolemaansa."
— "Minua kutsutaan Dinant", toinen sanoi. "Vihani on paljoa vanhempi, se on kestänyt Filippo herttuan aioilta asti. Ensi rynnäkön jälkeen antausimme armoille. Hän tahtoi armahtaa; hänen poikansa vastusti. Seurasi ensin ryöstö, sitten verilöyly, ja vihdoin murhapoltto. Kahdeksan sataa ihmistä, kaksittain yhteen sidottuina, upotettiin raa'asti Maas'iin. Muut ammuttiin tai hirtettiin. Minä yksin pääsin pakoon; jäin eloon ja nä'in kaukaa vaimoja sekä lapsia ahdistettavan. Heidän surkeat huutonsa herättivät kauhua ja sääliä. Mitä itse kaupunkiin tulee, kolme päivää jälkeenpäin liekit sen kokonaan olivat nielleet torninensa, muurinensa, ja ne, jotka vaelsivat sen vielä kytevien jäännöksien ja hehkuvien tuhkien ohitse, voivat kauhistuen huudahtaa: Tuossa oli Dinant! Siinä se, mistä minä puolestani Kaarlo herttuaa soimaan. Olen vannonut tuhoa ja kuolemaa tuolle tirannille. Vaan ennen häntä, hänen palvelijansa! Se on oikeus ja kohtuus."
— "Minä olen Ranskalainen", kolmas sanoi, "ja nimeni on Nesle. Minun kaupunkini myös joutui Kaarlo herttuan valtaan, vaan ilman vähintäkään lakia ja oikeutta. Hän oli ta'annut hengen kaikille; hän söi sanansa, kehno! Kaikilta vapaa-ampujilta katkaistiin kädet. Asukkaita sitä vastaan kohtasi kauhea teurastus. Armoa ei saanut kukaan, ei edes vaimot, eikä pienet lapsetkaan. Muutamat onnettomat, viimeiset elossa olevat, olivat paenneet erääsen kirkkoon; ne mestattiin. Kaarlo herttua tuli paikalle; hän ratsasti sisään sota-oriinsa selässä. Ruumiita oli kaikkialla, alttarin juureen asti. Veri valui virtana. Hän hypitti siinä hevostansa ja sanoi hymyillen: Minulla on hyviä teurastajoita, heidän työtänsä ilahuttaa nähdä. Siitä päivästä asti hän kantaa liikanimeä Kaarlo Julma; siitä päivästä asti kannan kostoa, en ainoastaan häntä, mutta myös koko hänen seuraansa vastaan. Campobasso on julmin kaikista. Hänen täytyy kuolla."
Neljäs vuorostansa nousi ylös.
— "Kutsun itseäni Lüttich", hän lausui vihan synkällä äänellä. "Lüttich! Eikö se nimi jo sano kaikkea? Minä palvelen Ludovik XI:ttä, ja kuitenkin hän oli siellä. Vieläpä vakuutetaan, että, kun hänen orpanansa Kaarlo häneltä kysyi, mitä siittiöille piti tehtämän, hän tälle vastasi tällä vertauksella: 'isäni talon vieressä kasvoi suuri puu, johon kaarneet tekivät pesänsä; nämä kaarneet häntä häiritsivät, hän antoi kivittää pesät, yhdesti, kahdesti; vuoden päästä kaarneet yhä tulivat uudestaan. Isäni antoi kaataa puun, ja sitten hän sai paremmin nukutuksi.' Jos Ranskan kuningas on antanut tämän neuvon, haa! olkoon hän kirottu! Vaan ei, en tahdo sitä uskoa. Ainoa, mitä tiedän, on, että Kaarlo Rohkea säälimättömässä julmuudessaan tahtoi kokonaan maan päältä hävittää tuon hiljan vielä niin kukoistavan, niin suuren, niin väkirikkaan kaupunkimme nimenkin, jonka kolme sataa kirkkoa joka päivä kuulivat yhtä monta messua, kuin itse Romassa pidetään. Ei ainoakaan näistä kirkoista, ei ainoakaan huoneistamme jäänyt seisomaan. Kaikki jaotettiin maahan, kaikki hävisi. Sillatkin revittiin rikki. Mitä itse Lüttichiläisiin tulee, niitä samoin kohtasi täydellinen perikato; ei suinkaan minkään voiton vimmassa tapahtuvan teloituksen, vaan pitkän, säännöllisen teurastuksen kautta, jota kesti ikäänkuin huvin vuoksi useampia viikkoja; uhria oikein hoidettiin ja säilytettiin. Kolme kuukautta myöhemmin upotettiin vielä! tapettiin vielä! Tällä välin Kaarlo jo kuitenkin oli tullut tunnetuksi. Paljon ihmisiä oli paennut metsiin ja vuoriseutuihin. Sotamiehet kiirehtivät sinne joka taholta ja ajoivat niitä kuin metsän otuksia. Kaikkialla kyläkunnissa uusia murhia ja häpeällisiä hirmutöitä. Siellä täällä muutamia vastustajia, muutamia kostajia: Viheriän teltan toverit; minä olen viimeinen niistä. Toverieni haamut minua seuraavat, ja huutavat lakkaamatta: 'ei armoa!' Olen tehnyt jo paljon pahaa Burgundilaiselle. Jospa hänen vihdoinkin näkisin vuorostaan kaatuvan, voitettuna, kukistettuna, toivotonna, vihan vimmassa, ja voisin tallata häntä jaloillani sekä halkaista hänen päänsä huutaen: muista Lüttich'iä! sitä varrotessa, ko'otakseni kärsimystä, minun täytyy tuon tuostakin tappaa joku hänen päälliköistänsä. Tänään on Campobasso'n vuoro. Olen puhunut."
Hänen kolme toveriansa olivat nousseet seisomaan. He ojensivat kätensä hänelle yhteiseen syleilykseen ja kaikki neljä yhdessä langettivat yhteen ääneen tuomionsa tällä huudella: