Sitten kun Unterwaldilainen oli lähtenyt, Kilian jatkoi:
— "Muuten en suinkaan tahdo anastaa yksinomaista oikeutta hänen tuomitsemiseensa. Voitetun jättäminen kohtalonsa nojaan, sotii luontoani vastaan; mutta minä rakastan myös oikeutta. Veli Starck ja te neljä, joiden nimeä en tiedä, vaaditte Italialaista tuomittavaksi. Teillä on myöskin oikeutta hänen suhteensa, koska kaadoitte kaikki ne, jotka häntä ympäröivät, koska otitte osaa hänen vangitsemiseensa. Siis … muodostakaamme tuomioistuin, ja kun päällekantajia on kuultu, saakoon hän puolustaa itseänsä. Oikeutta ja vapautta kaikille. Enemmistö päättäköön."
— "Hyvin puhuttu!" päätti munkki, joka siihen saakka oli seisonut syrjässä. "Jumala valaiskoon ymmärryksemme ja suokoon meille tyyneyttä, joka tuomareille sopii! Kaikilla meillä on sormessamme liljalla koristettu rautasormus; sillä, minä tiedän, Kilian von Diesbach, että sinun arvoisa isäsi jätti sinulle omansa. Hänen jalo sydämmensä elää sinussa; poikansa hahmossa hän keskusteluamme johtaa."
— "Se on kunnia", Kilian vastasi, "joka tulee iälle ja viisaudelle.
Minä olen nuorin; ei. Teille pikemmin, veli Starck."
Munkki painoi alas päänsä ja kielsi hänkin puolestansa.
— "Minä olen Kristuksen palvelia", hän lausui. "Minuna istuisi tällä istuimella vääryyksien unohdus, ja anteeksi-antamus."
Nuo neljä tuntematonta astuivat jo lähemmäksi, yhteen ääneen vastustaen.
— "Miks' ei joku teistä?" Kilian esitti. Vanhin joukosta vastasi:
— "Siksi että me olemme viha ja kosto, mutta tässä tarvitaan puolueettomuutta ja oikeutta."
François Villon oli tällä välin astunut sisään. Hän oli kuullut tämän kiistan viime sanat; yht'äkkiä hän lausui: