Hän astui edestakaisin tuossa pienessä kammiossa, jonkunmoisessa rukoushuoneessa, joka tällä kertaa toimitti vankihuoneen virkaa, milloin hyräillen Neapelilaista laulua, milloin laihoilla sormillaan silittäen sinertävän mustaa tuuheata tukkaansa.
Kun hän sattui tulemaan oven eteen, silloin kun tämä jälleen äkkiä aukeni, saattoi tulisoittojen valossa, jotka etuhuoneessa paloivat, nähdä hänen suurien mustien silmiensä kiiltävän noiden ylpeiden silmäripsien alta, ja hänen valkeiden hammastensa hetken aikaa loistavan tuon petturinaurun keskeltä.
Lopulta, kun oli kyllästynyt kävelemästä kuin vangittu tiikeri rautahäkissänsä ja väsynnyt vartoomasta, hän heittäytyi eräälle vuoteelle ja näytti nukkuvan.
Tällä välin Nagöli sanoi kaikuvalla äänellä:
— "Sinulle, Kilian von Diesbach, hän miekkansa antoi, sen myönnän; mutta me hänen tungimme tätä huonetta kohden, ja minä häntä kurkusta pitelin. Siis hän on minun vankini. En kellekkään luovu oikeudestani. Mitä myymiseen taas tulee, se on aivan toinen asia."
— "Sama se!" Kilian vastasi, "kuinka paljon?"
— "Tuhannen florinia."
— "Suostutaan. Uskotko sanaani vastaan velaksi?"
— "Sinäkö sitä kysyt, Diesbach! Vaan tiedä toki, ett'en minä ele vähemmin jalomielinen, kuin sinäkään. Nuo lunnaat eivät jää minun käsiini. Minä vartoon vaan tilaisuutta saadakseni laskea ne siihen osaan saalista, joka pannaan leskiä ja orpoja varten tallelle."
— "Kätesi, Nagöli; minä rupean sinua ymmärtämään."