Niin oli Villon tahtonut.
Karistaen muutamia ecu'itä Martti ystävän kouraan, hän oli tälle sanonut:
— "Pidä huolta, ett'ei mitään puutu noilta orpo raukoilta; sijoita ne johonkin sukulaisten luo ja tule sitten minua tapaamaan."
Fritz oli heti huutanut:
— "Minun kanssani, eikö niin? Sota ei ole vielä loppunut, minä tahdon tulla takaisin!"
Ja Fridolin sanoi puristaen hänen kättänsä:
— "Hyvästi, veljeni, hyvästi!"
Muutaman askeleen päässä näistä, eräässä kaupungin suurimmista taloista, sattui toinen kohtaus, vähemmin surkea, mutta paljoa tärkeämpi.
Seitsemän miestä oli ko'ossa. Vilkas keskustelu vallitsi heidän kesken. Ne olivat Kilian von Diesbach, veli Starck, Herman Nagöli ja nuo neljä kuninkaan toveria, jotka eivät olleet vielä nimeänsä maininneet. Kaksi nuorinta niistä seisoi veitsi kädessä vahtina puoli-avoimen oven edessä. Tuon tuostakin he aukaisivat sen selki selälleen, näyttääkseen kaikille erästä vankia, joka sen takana oli, ja tekivät liikkeen ruumiillansa, ikäänkuin sanoakseen: katsokaa, hän ei voi paeta; hän on yhä tuolla.
Tuo vanki oli mies röyhkeällä, ylpeällä muodolla ja kalpeilla kasvoilla, joita musta parta alhaalta ympäröitsi. Kauniin Italialaisen täydellinen perikuva. Mainitkaamme heti hänen nimensä; hän oli Campobasso'n kreivi.