— "Hetki vielä!" Kilian vastasi. "Me olemme sitä lajia, ett'emme milloinkaan riko lupauksiamme. On suostuttu, että vanki tulisi kuulustelluksi ja saisi puolustaa itseänsä. Herättäkää hänet."
Ovi aukeni äkkiä; Campobasso tuli näkyviin, astui esiin ja tervehti.
— "Minä en nukkunutkaan, hyvät herrat; olen kuullut kaikki. Tässä olen."
Sitten ylpeällä muodolla, pilkallinen hymy huulilla:
— "Minä kiitän niitä, jotka minun puoltani pitävät, ja suostun puolestani heidän esitykseensä. Olisipa tosiaan ylön hauskaa vähäisen jutella, vaikka vaan kaukaakin, välimiehen kautta, Ludovik XI:nnen, tuon kelpo kuninkaan kanssa. Mitä näihin muihin, armottomiin tulee, minun tarvitsee sanoa vaan kolme sanaa, niin he pitävät suurena kunniana, saada ojentaa minulle kätensä."
Ärsytettyinä tämän julkean uhkamielisyyden kautta, nuo neljä kostajaa astuivat askeleen lähemmäksi ja tekivät uhkaavan liikkeen.
Mutta, niinkuin ei hätäpäivää olisi ollut, hän jatkoi:
— "Vai niin! herraseni, kannatte sormessanne Ranskan liljaa. Ahaa! olette kuninkaan tovereita…"
Nämä aikoivat jo syöstä hänen päällensä.
— "No sitten", hän päätti, avaten takkinsa ja näyttäen erästä hänen kaulassaan kaikenlaisten tähtien ja nauhojen joukossa rippuvaa sormusta, "no sitten, toverit … minä olen yksi teidän joukkoanne."