Aika jo olikin; kostajien neljä puukkoa välkkyi jo hänen silmäinsä edessä.
Nämä hämmästyivät oitis, seisoivat äänettöminä, kuroittaen kaulaansa, eivätkä vielä tahtoneet uskoa silmiänsä.
Se oli oikea lilja. Se oli ainakin kuninkaan sormus.
Juhlallisella ja riemuitsevalla äänellä kondottieri jatkoi:
— "Jos joskus kohtaat yhtäläisen kapineen jonkun toisen sormessa, olkoon hän kohta ystäväsi, veljesi… Eivätkö ne ole Hänen Kaikkein Kristillisimmän Majesteettinsa omat sanat?"
— "Hänellä on oikeus", Starck päätti, "muistakaa, ystävät, muistakaa valaanne!"
Vaan nämä huudahtivat, inhoavalla, kauhistuneella äänellä:
— "Hän! ystävämme! veljemme! Ei koskaan! Hän ei ole pääsevä näin kynsistämme … ei!"
Villon tuli välittäjäksi ja hänen onnistui saada suun vuoroa:
— "Nyt on syytä enemmin kuin milloinkaan saattaa asia kuninkaallisen herramme tiedoksi. Hän on par'aikaa Lyon'issa. Se on enintäin viikon työ. Tahdotteko, niin lähden?"